Oli mulla kulta kaunoinen
ja ilonen kuin aamu;
eikä muistostani koskaan men
se tyyni taivaanhaamu.
Viel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu
äänensä lempeä.
Kuni kannel länsituules soi,
niin ääni kauniin immen,
unet ihmeelliset mulle toi
se heljä ääni lemmen,
sen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast,
riutuen kuulen sen.
Hetken Paimelasta muistan ain,
kun pilvi synkee pauhas,
pian päivä toki voiton sai
ja heljän helmans aukas
ja Pohjannummen niitult himmeältä kuului
impeni huuhellus.
Muistelenpa hetkee ankaraa.
Oi muisto pyhä aina!
Tuol Kauniaisten ahoilla
ma seisoin sunnuntaina
ja kaukahalla huokailivat torninkellot
kultani kuollut oil.
Impi kuoli, lausui kuoltessaan:
“Pois taivaan maahan lähden.”
Murheemm’ riensi kyynelvirtahan
tuon taivaan-immen tähden,
mut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli,
polttaen autuaast.
Aleksis Kivi