Äiän lassa lankielen,
Piennä penkiltä putosin,
Sit’ en itkenyt isosti,
Kovin viikon vieretellyt—
Ne pahat pian parani.
Yks’ on paha, ei parane:
Kun ma vierin veikon luota,
Lankesin emon elolta,
Miehen tuhmasen tulille,
Varattoman valkioille;
Siitä nät ikäni itken,
Ajan kaiken kaihoelen.
Eipä vainenki pitäisi,
Eipä piikaista pitäisi,
Tuvattoman tunnustella,
Kartanottoman katsella,
Suojattoman suositella,
Lepytellä lehmättömän.