(näytelmästä “Karkurit”, 1866)
Äitiinsä etsei lapsi,
itkien kauvan hän etsei,
tok’ viimein hän nähdä saa
sen liehuvan liinan pellol.
Sinnenpä nyt kiirehtii
hän kultasantasella tiell
ja elokuun aurinko paistaa.
Äiti, kosk itkun kuulee,
leikaten kultaista olkee,
koht sirppinsä heittää hän
ja rientävi pienoist vastaan:
Helmoihins hän kietoo sen
ja istuu auman äärehen
ja elokuun aurinko paistaa.
Autuas uni on lapsen,
autuas katsanto äitin;
se taivahan rantaan käy
ja uneksuin viipyy siellä,
koska liehtoo lounainen,
kosk paistaa heljä aurinko
ja kultainen vainio läikkyy.
Aleksis Kivi