Kyll’ on maata kyntäjällä,
Ahoja ajelijalla,
Kangasta kävelijällä,
Vettä viljoin soutajalla,
Viel’ on virttä laulajalla,
Runoja rupeajalla.
Ei sanat sanoihin puutu,
Virret veisaten vähene;
Ennen metsä puita puuttui,
Metsä puita, maa kiviä,
Ennenkuin runo sanoja,
Runon lapsi laululoita.
Sanasta sana tulevi,
Kypenestä maa kytevi,
Laulu päästä laajenevi,
Virsi veisaten venyvi.
Sitä suu pakaelevi,
Mitä mieli tietelevi,
Sinne laulaja menevi,
Kunne virsi viittoavi.
Tuhma lauluhun latovi,
Vierittävi virtehensä,
Mitä sylki suuhun tuopi,
Vesi kielelle vetävi.
Tuosta tunnen tuhman virren,
Pitkä virsi tuhman virsi,
Kaksi kaunista sanoa,
Tahi ei täyttä kahtakana.
Viisas virren veisoavi,
Oppinut osaelevi,
Sanat saapi paikallehen,
Luottehet lomia myöten;
Suu se syytävi sanoja,
Kieli luopi luottehia,
Niinkuin ratsu jalkojansa,
Ori konsti koipiansa.
Viisas virren veisoavi,
Ajallaan lopettelevi;
Hyvä on laulu loppuvasta,
Lyhyestä virsi kaunis.
Mieli on jäämähän parempi,
Kun on kesken katkemahan.
Eipä koski kielaskana
Laske vettänsä loputen,
Eikä laulaja hyväinen
Laula tyyni taitoansa.