Onneton olin minä ollessani,
Onneton tähän kylään tullessani;
Onnettomaksi olen minä luotu,
Ei ole minulle ilopäivää suotu.
Turvoa ei ole siellä, eikä täällä,
Enempi kun linnulla lentonsa päällä.
Maalima minua nyt paljoki vaivaa,
Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.
Ystäväni on myös ynsiäksi tullut,
Kun hän on maaliman juttuja kuullut.—
Kuulepas, kultani, vielä sana yksi:
Kuinka tulin minä näin hyljätyksi?
Kuka sinun eksytti rakkauen tiellä?—
Tule, tule kertaki luokseni vielä.
Muistatko muinen kun marjassa käytiin,
Ahosilla istuttiin, leikkiä lyötiin?—
Päivä se paisti ja pienet kukat loisti;
Kukatki ne ketosilla iloamme toisti.
Linnut ne laulelivat metsien päällä;
Meistä he lauloivat siellä ja täällä.
Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen,
Entiset ajat ovat olleet ja menneet.
Entinen oma kulta ei enää hoia;
Niin se mun heitti kun pienen linnun poian.
Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään,
Ei ole mulla nyt ilopäivää yhtään.
Enkä mä itselleni näin luullu käyvän;
Ikäväni kestää kuolemapäivään.
Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla,
Lentävä lintunen taivahan alla.
Olen ma kun oksalla varpunen pieni,
En tieä kuhun otan matkan ja tieni.
Nuoruusikä rientää ja aikani kulkee;
Jopa noista vaivoista väsymyski tullee.
Päiväni päätyy ja elämäni katkee,
Multa se mureheni peittää ja kätkee.