Sade pilviä himmentää ja metsien sinen,
mutta väreille mullan se kostean loisteen luo.
Ja pisarat kimmeltävät, ja ihmeellinen
on vehmaus maan, joka kasvun ja hedelmän suo.
Ja versoen jälleen, kun olis heleä kevät,
syysniityt leikatut vihreinä hymyilevät,
ja puutarhan loimua syyssade viilentää.
Syvänmustana siementä vartoo kynnetty multa,
mutta pelloilla vaipuu kuin tumma ja hehkuva kulta
ja raskaat tähkät nöyrinä maahan jää.
Tämän runsauden, syvän, loistavan elämän nähden
sinut, Salattu, nään; taas syliisi antaudun.
Tuhat kertaa nyyhkytin kivun ja hurmion tähden.
Oi tiedän, tiedän, jos olisin kahleista vapaa,
tätä syvyyttä kullan ja ruskean tuntisi en,
en hohtoa varjojen, jotka nyt silmäni tapaa,
en hymyä salaista tuskan ja kauneuden.
Laki mullan ei täyty ilman sirpin terää.
Sinut, Ylhäinen, vain järkkyen nähdä saa.
Vain kuumin kyynelin silmäni aukeaa,
ja nääntyen vain, vain kuollen ihminen herää.
Yhä vapisee sydämeni, jota on kärsimys purrut.
Mutta turhaan en ole elämän rajoille surrut.
Läpi sateen nään, mitä muut ei silmin nää:
sato kypsynyt kullanraskaana kimmeltää,
ikävöiden kuoleman viiltoa, sirpin terää.
Saima Harmaja