Käy taivas pilveen. Vielä hohtaa maa,
mut koleammin tuuli puhaltaa,
ja nuori koivu
hiuksin nurinkääntynein on harmaa, vihainen.
Sireenipensaan tuuli pörröttää.
Sen tertut hetken hymyilevät, mutta
on hymy himmeää.
Vain pikkulinnut
ei säiky hämärää.
Kuin suloisemmin
ne kaikki visertää.
“Mik’ on tää pelko”,
ummut rukoilee,
“ei vielä ilta,
mut ilma himmenee?”
Niin hellä kuoro vastaa lohduttain:
“Vain sade on se,
vain pisaroiden suutelu, ah, taivaan kaste vain.”
Ja kohta vaipuu
maa herkkää kuunteluun.
Ei hengi kukka,
ei käänny lehti puun.
Siks kunnes kaikki koivut syvään huoahtaa,
kun sateen armo
suhisten yli lehtien ja mullan lankeaa,
ja kahta ihanammin tuoksuu metsä.
Lävitse pisaraharson hopeaisen
virittää linnut
laulun jumalaisen,
ja vihreämmin vivahtelee maa.
Kas metsätähdet, tänään auenneet,
jo oli kuolemaansa vavisseet!
Nyt kukkaiskasvoin pienin
huoaten
ne taivaan juoman
juovat suloisen.
Saima Harmaja