Eksynyt impi

Metsään keltakiharainen impi
asteleevi kanervaisel maall;
kohden taivast otsa puhdas välkkyy
katsannossa onpi tyyneys.

Haastelee hän yksin käydessänsä:
”Vallitsija kirkkaan korkuuden,
suo mun aina silmäl, puhtaal, vakaal
puolees taitavani katsahtaa.

Opeta mua eloo rakkauden,
valkeutes pyhä virtakoon
poveheni, ja mä, pelkäämättä
pimeyden valtaa, tieni käyn.

Ja kun viimein päätetty on matka,
astun kunniasi kaupunkiin,
jonka muurit kullast, krysoliiteist
hohtaa kesäsillä kunnahil.”

Mutta päivän heljä silmä sammuu,
luonto pimeydes hengittää;
polultansa kaunis neito eksyy,
öises salossa hän harhailee.

Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,
jyrisee ja itkee raskahast;
mitä elävätä maassa, ilmas,
rientää kätköin luolain, pesien.

Mutta mihen pakeneevi neito,
missä myrskyssä hän suojan saa?
eteenpäin hän yhä käyskeleevi
kuusistossa ruohottomal maall.

Toki vakaana hän asteleevi jalolla
ja tyyneel katsannol;
hameliepeens tuulen siivil liehuu,
keltakiharansa sinkoilee.

Hänen ympärilläns synkees laaksos
tuli sinertävä välähtää,
sillon kimmeltävän impihaamun
näet kirkkaudes seisovan.

Harhaileevi neito sinnen tännen,
salost jylhästä ei loppuu tul,
öinen laakso murheellisest huokaa,
kuni uhkais päivä tuomion.

Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,
mustat luolat vastaan tuijottaa,
niinkuin tahtoisivat hänen niellä
ahneest ammottaviin kitoihins.

Kun nyt seisoo impi mietiskellen,
mihen kääntäisi hän retkensä,
mikä ääni vuoren luolist kaikuu
hirmuinen kuin murhan riehues?

Mitä kauheutta silmäns näkee
tulen leimahtaes ukkosen?
hirvei peikkoja ja kyöpeliä
uumennoista rynkää kiljunal.

Ympär impeä he pyörötanssis
häijyst irvistellen hyppelee,
kiukun katsantoja viskeleevät
öisen vaeltajan puolehen.

Mielel kamovalla, kasvoil kelmeil
impi seisoo heidän keskelläns,
toki korkeuteen teroitetut
lakkaamatta sinisilmät on.

Mutta korkuus jyrisee ja pauhaa,
väsymättä myrsky riehuu ain,
öinen laakso murheellisest huokaa,
kuni uhkais päivä tuomion.

Kirkuna nyt peloittava kaikuu
karkelevain peikkoin joukosta,
neito horjuu heidän keskellänsä,
toki ylhääl viipyy katsantons.

Mutta myrsky äkist vaikeneevi,
vaikeneevi ukon jyrinä,
metsä kuultelee ja pilvet seisoo.
Mitä luonnossa nyt varrotaan?

Katso mikä kirkkaus ja loiste,
koska pimee taivas aukenee,
katso kuinka peikot kiljunalla
kiirehtivät taasen luolihins.

Alla vuoren vaeltaja seisoo,
valkeudes muotons kimmeltää,
ihastuksella hän katsahtelee
ylös säteilevään aukioon.

Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,
juhlalliset neito nähdä saa;
kaksi silmää ihaninta loistaa
kohden nuorta naista vuoren all.

Kiharat kuin loimottavat liekit
hänen ohauksil liekkuvat,
ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyy,
lempi hohtaa hänen huuliltans.

Mutta paistehessa kaukaisimmas
impi näkee vielä kauniin maan,
niitut vihannat ja tummat vuoret,
vuoril purpuraiset hattarat.

Toki vilaukses peittyy taasen
pilviin korkeuden aukio,
mutta peittyessä lempeet silmät
katsahtelit vielä impeä.

Silloin autuaana impi rientää
kotihins kuin tuulen liehaus,
kuni jalkans ei maata polkis,
siivil halki metsäin lentää hän.

Nyt hän kotons pimeydes löytää,
niinkuin henki häntä johdattais,
päivän koittees vuoteellensa vaipuu,
äitin murhe iloks käynyt on.

Mutta pian impi heräyypi,
kuume hänen poskil liekehtii,
helläst äitiäns hän syleileevi,
taivaan tulta iskee katsantons!

”Oi, mun armas äitin!” niin hän lausuu;
Mutta houraileeko neitonen?
”Armas äiti, hame ompel mulle,
valkase se lumivalkeaks.

Mailmaan, joka korkeudest loisti
läpi kultakirkkaan akkunan
tuolla pilvitunturien keskel,
vaeltaa nyt tyttäresi pois.

Ruhtinaan, sen valtakunnan herran
näin mä valkeudes väikkyvän;
kiharansa kuni liekit leimuit,
armaasti hän mua katsahti.

Katsahti kuin onnenpäivän aamu,
koska kuuluu tuulen hyminäs?
’Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,
pue päälles puhdas kauhtana.

Pääsi voitele, se kohta kantaa
ihanaisen kunnian seppelin;
riennä kotokartanosi juhlaan,
sali lehditetty vartoo sua.’

Niinkuin aamu tämä katsahti hän,
kaunis sulhaiseni, puoleeni.
Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?
Mikä onnen autuus ääretön!

Aatokseni ihanasti pyörtyy
harhaellen hänen povessans,
manttelinsa pyhäs hämärässä
sieluin eksyileevi hymysuin.

Että synnyin tänne!
Miksi synnyin tätä herrautta perimään?
Enpä tiedä, hekumassa hourin,
huohottelen, neito vienoinen.

Mutta ylistetty ollos, päivä,
koska elon kalleuden sain.
Soma päivä, kaunis kultapaiste,
terveiseni sulle lähetän.

Niinpä ylistelen armast päivää,
joka aukas tieni Kaunolaan;
Sinnen morsiamena mä riennän,
riennän, riennän poskil hehkuvil.

Äiti, ompel mulle hame uusi,
Sulamithin puvun kaltainen,
valkase se lumivalkeaksi
pellon kukkaskedol ihanal.”

Niinpä neito lausui, mutta äiti
päänsä murheellisna kallisti;
ei hän Tuonelle sois tytärtänsä,
eipä kaunist kulta-omenaans.

Mutta ahkerasti askaroitsi
neito kuolon tuskallises työs:
elon lippu, Kalman kelmee viiri
liehuit vuoroin hänen kasvoillans.

Meni päivä kuumas taistelossa,
meni kesän päiviä kaksi, kolme,
mutta vuoteeltansa impi nousi
laskiessa päivän kolmannen.

Vuoteeltansa jalo neito nousi,
otsa välkähteli kirkkahast;
kiharans hän kiireest palmikoitsi,
päällens pukei hameen valkean.

Illan ruskopilvii kuvaileevat
hänen liekehtivät poskensa,
hänen puheens on kuin tulen liekki,
koska äitillens hän haastelee:

Ӏiti, kukkaisia saata mulle,
Sinearist toivon kukkaisii;
hohtakoon mun povellani ruusu,
koska astun saliin kunnian.”

Sinearin niitult viherjältä
hellä äiti kukkaisia tuo,
joilla koristaavi povens kummun
komeest katsahtava neitonen.

Puettuna, juhlallisna seisoo
impi kaunis, sinisilmäinen,
vaipuu unisena äitins helmaan,
nukkuu kantajansa povelle.

Mutta ulkona käy raitis myrsky,
pauhaa mänty satavuotinen,
työstä kotihinsa miehet käyvät,
kotihinsa karjat laitumelt.

Ahol tuulisella hyppeleevi
karitsainen emons ympäril.
mutta nukkunut on äitin helmaan
kaunis tyttärensä ainiaaks.

Aleksis Kivi