Helavalkea

Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
Helluntain kelmees yössä,
ilosest karkelee nuorison liuta
laattial kallioisel,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Mailmojen äärihin kantaavi silmä
öiseltä kunnahalta,
kaukaiset kylät ja kylien pellot
vuorelta korkeelt nähdään,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Kuvataan ”seitsemän kirkkojen” tornit
vaalean taivaan rannalt
ilosen nuorison kirkkaisin silmiin
tulisel kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Äänetön, hopeakiiltävä virta
laaksossa kärmeileevi.
Pinnalla lentelee kirkuvat sorsat
öisessä lemmen-leikis,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Öillisten liekkien lumovas loistees
nähdessään neidon kasvot
nyt moni poikainen polttavast tuntee
lempensä ensimmäisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,
riutuen katsahtaavi
puolehen poikaisen vaisuna yönä
tunteilla armahilla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä
impi ja nuorukainen,
vannotaan ijäistä uskollisuutta
koiviston tummas kohdus,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Toiset he karkelos kalliol väikkyy
kimmeän viulun soides;
helisee viulu ja tienohin ympär
ihana kaiku virtaa,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Mistä on ruskeatukkanen neito
rinnoilla pyöreillä,
hän, joka karkelee sylissä poijan,
hartevan nuorukaisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen?

Neito on kylästä vieraasta tullut
tuulisen järven saarest.
Kas kuinka poskilla purpura hehkuu
karkelos kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Mistä on neitonen hoikka ja kaino
silmillä sinisillä,
hän, joka karkelee sylissä poijan,
ilosen nuorukaisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen?

Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla
himmeän koivun varjos.
Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
karkelos kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,
vaalenee immen kasvot,
niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal
kuusien tutkaimilla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.

Leikistä lähtevi nuorison liuta
kultasta tietä käymään.
Seisoo jo sillalla tuomien tuoksus
kiiltävän virran partaal,
Helluntai-yön helavalkean sammues
tuol vuorella äänettömällä.

Aleksis Kivi