Mies

”Korkee kuusi kunnahalla tuolla,
uros vakaa vuosisatojen,
ollos kuva elämäni aina!
Kuni sä ma seistä tahdon tääll,
koska myrskyt käyvät elon saarel
keskel ijäisyyden aavaa merta.

Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi
kiiltää, sankar tyyni, partanen,
niinpä alat katseestani käyköön
puhdas, säteilevä kirkkaus,
koska tuhon, kiusauksen henget
sydäntäni piirittämään käyvät.”

Niin on aatos miehen, jonka huone
komee seisoo armaal kalliol
ja hän itse portaal, katsahdellen
kunnahille, kuusten kranssaamat,
hengittäes lempeen kesä-illan,
taivaan tähtijoukon loistaessa.

Lepoon käy hän, makeasti nukkuu,
vuoteens vapaa synkeist muistoist on,
unes vaeltaa hän onnellisna
katsahdellen korkeilt tuntureilt
laaksoon, jossa lempeesilmä neitons
käyskelee ja ilosesti laulaa.

Hänen laulunsa on toivontähdest,
joka juhlallisest säteilee
halki ijäisyyden avaruuden.
Laulu kaikuu, sota pilvis on,
miekan kalske, temmellys ja jyske;
mutta pilvet siirtyy, taivas selkii.

Niin hän uneksuu ja viimein herää
idän rannal seistes aamun Koin;
kirkastetuil kasvoilla hän nousee
unohduksen virrast viileäst.
elo hymyy niinkuin aurinkoinen
nousussansa purpuraiselt vuoteelt.

Ulos astuuvi hän huoneestansa,
koska karjankellot kilisee,
käyskeleevi viljavainiolla,
joka hienos tuules lainehtii.
Valmis onpi säihkyväinen vilja,
sadon lupaavi se monin kerroin.

Mutta mikä mailma taivaan reunal,
synkeä kuin päivä tuomion?
Mitä vuorii toinen toisens seljäs,
tulenkarvaisilla päärmeil siel?
Ylös rynkää sieltä ukkospilvi
pimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.

Nyt se korkeuden kiireel seisoo,
jylisee ja vapiseva maa
tules, raesatees uiskentelee,
pilvikorkeet kuuset pirstotaan;
pelto, äsken vihanto ja kaunis,
kuvailee nyt hävityksen leirii.

Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
luonnon kamppausta, lausuen:
”Ihanata! Neitoni on jäljel,
kartanossa korkeel nummel tuol,
vaikka mailman kalleuksist köyhä,
mutta sydänt rikasta hän kantaa.

Käteni on vahva, silmäin kirkas,
uudestaan mä kylvän peltoni
ja kun vuosi kierroksens on tehnyt,
vilja kultainen täs kimmeltää.”
Niin hän lausuu kotiin käydessänsä;
katsannosta loistaa lemmen liekki.

Mutta näytös ankarampi vielä
vartoo häntä kotokalliol:
katso, ukon kadehtiva nuoli
miehen huoneeseen on iskenyt,
liekkein helmas asuntonsa seisoo,
taivaan otsaa tulikielet nuolee.

Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
luonnon kamppausta, lausuen:
”Ihanata! Neitoni on jäljel,
kartanossa korkeel nummel tuol,
vaikka mailman kalleuksist köyhä,
mutta sydänt rikasta hän kantaa.

Käteni on vahva, silmäin kirkas,
toisen huoneen rakennan mä taas,
ennenkuin kaks kertaa aurinkoinen
käynyt onpi eteläisil mail.
Impi, ihanalle lempein tuntuu
humisevan tulimeren ääres.

Komee impi, joka väikyt nummel,
jossa pauhinalla tuulet käy,
tuimat tuulet männistössä tuuhees
ympär armahimman kartanon,
voimallisesti kuin liekit tässä
lempein leimuu; luoksesi mä riennän.”

Koska viimein sammunut on liekki,
kohden immen kotoo kulkee mies,
uljaal mielel, säteileväl silmä1
halki salojen hän astelee.
Näkyy huone mäntymetsän suojas,
akkunat sen lempeest katsahtavat,
käyskelee hän keltasantast tietä,
impi kaunis häntä vastaan käy.

Mutta miks niin röykkeä on käyntins?
Miks ei kuulu äänens helinää?
Mikä penseys on niillä huulil,
katsannossa mikä talven kylmyys!

Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest
miehen sieluun sanat puhaltaa:
”Toisen lemmen-ystävän mä löysin,
hae itselles myös toinen sä”,
sanoi neito, hyväst jätti, poistui
ylevästi astuva Diana.

Kotons raunioille mies taas käypi,
vitkon astelee hän öisel tiel
kelmentyneil poskil, katseel synkeel,
huomaamatta matkan joutumist,
huomaamatta onko yö vai päivä
käy hän synkeen salon hyminässä.

Kaikki sumus, sekamelskas kiirii
silmis yksinäisen kulkijan,
niinkuin koska talven tuisku peittää
pyörteihinsä laaksot, korkuudet,
tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,
kohdus humajaavan rautavuoren.

Ei hän kuule askeleitans tiellä
eikä metsäs ääntä huhkaimen;
aatoksensa epäilyksen korves
kulkee niinkuin lapsi eksynyt;
kadottanut on hän sieluns päivän,
kadottanut syämmen-ystävänsä.

Mut kosk tumma puol-yön valo pohjas
kuusten tutkaimille hengittää,
huoneens sauvuvilla raunioilla
äänetönnä seisoo kalvee mies;
siinä seisoo hän ja mietiskelee
ihmisluontoo, elon arvotusta.

Kuinka toivon kauniit rakennukset
lepää meren santarannal tääll,
niin hän kalveana mietiskelee,
sydän tempoellen poves lyö,
hurjat virrat sielussansa kiitää,
pimeä kuin syvyys valtameren.

Niin hän kauvan kalliolla seisoo,
viimein aamutuuli puhaltaa,
korkee kuusi kunnahalla pauhaa;
sinnen katsoo kalliolta mies
ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans,
aatoksissansa hän haastelee:

”Ilo elämäin on hautaan pantu,
itse murheellisna ristinä
seison haudan äänettömäl kummul.
Mihen katsantoni teroitan?
Mitä vartoon, koska rakentelen?
Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.

Mutta tämän pellon toisel partaal
alkaa taasen toivon aamumaa,
siellä onpi isieni linna,
siellä onpi istuin mulle myös.
Ihanata! Itä valkeneevi!
Toivo virtaa halki ijäisyyden!

Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,
saral loiskiessa lintusten;
vilja sieltä elantoni olkoon,
juomain kirkas vesi lähteestä.
Tähän majan pienen rakennan,
täs on asuntoni, työni pellol.

Ole lystitarhain, pelto, niittu,
Metsola, mua ota helmahas,
mutta kaunis, ihanainen neito
kartanossa mäntyin varjomas,
miksi oli syämmes petollinen!
Miksi huikenteli kurja mieles.”

Niin hän mietiskelee kalliolla,
siitä nukkuu syvään unehen
päätäns nojaellen rauniolle,
mutta nukkuessaan kiilostaa
kirkas kyynel hänen poskellansa;
aamupaiste kyynelhelmen kultaa.

Mutta vielä kertoella tahdon,
kuinka elämänsä päivät mies
yksinänsä iltoihin tääl vietti.
Kalliol hän asui majassans,
peltoons viljeli hän ahkerasti,
hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.

Köyhän turva, orvon suoja aina
onpi majassans mies äänetön,
harvoin sanat hänen huulil kaikuu,
harvoin hänen huulens myhäilee.
Vakaana hän aina käyskeleevi,
kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.

Käsivarrellans kiväärii kantain
usein käy hän yössä metsien,
siellä uskollisen koirans kanssa
viipyilee hän iltahämäriin.
Niin hän vuosikymmeniä viettää
poudas, satees. Uros harmeneevi.

Moni syntyy, moni hautaan vaipuu
kiertoessa täällä aikojen.
Saapi kerran sanoman mies kuulla:
nainen, joka petti sydämmes,
kuolon portilla nyt vapiseevi;
anteeks-antamust hän pyytää sulta.

Anteiks-antamuksen uros antaa
lempeän ja kultahymyvän
niinkuin kauniin päivän lasku lännes.
Tämän kuulee neito katala,
kasvons kirkastuu ja siunauksel
koht hän ijäisyyden uneen nukkuu.

Vuosii monta sankar vielä nähtiin
käyskelevän pelloil, metsän yös
niinkuin korkee, juhlallinen haamu
entisyyden tummast hämäräst.
Harmaat kiharansa tuules väikkyy,
ihmeellisest loistaa katsantonsa.

Mutta kerran koska iltahetkel
kuusen kruunus tähti uneksui,
mies oil lepoon käynyt, sydämmensä,
lemmenlämmin ennen, kylmä oil,
mutta hänen otsalt aamu paistoi,
hänen huulilt hymy taivaallinen.

Aleksis Kivi