Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

”Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast’?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.”

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

”Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan.”

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.

Aleksis Kivi