Myrsky

Meren pintaa haaksi kyntelevi,
täydes purjees seilaten ja aurinkoinen
alas kiirii puolipäivän korkuudesta
lännen satamiin ja ihanasti nukkuu
pilvikehtoon.

Ahden valtakunta lepää.
Juhlallisest haaksi, majesteetin kuva,
retkeilevi lakeudel sininiityn,
voimallisest huippuns pilvein piiriin nostain.

Perämies hän kädel vahval, silmäl tarkal
johtaa suunnan, laivan herra kannel käypi
komea kuin kuningas ja miehistönsä
partahalla seisten, katsahtelee kauas,
toivees nähdä sinerrystä isäin maasta.

Mutta läheneepi yö ja mustat pilvet
tuulen siivil idän rannalt ylös kohoo.
Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
ovat lentämässä maan ja taivaan välis;
aalto, aina heräymään kerkee,
kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.

Tuuli myrskyks käy ja hirmuisessa kaares,
yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva,
ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
niinkuin päivä tuomion ja aallot riehuu,
kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee
ympär laivan, kuni hurjat lohikäärmeet,
kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.

Laivattaren ääni pimeässä yössä
haaksen kannel kaikuu manaten ja käskein.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskys vinkuu,
mastot narisee ja purjeet tuimast pläikkyy
niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.

Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla
vallitsevi pimeys, mut pimeydes
välähtelee salavat ja korkuus kaikuu
pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
elon herran jyrisevä ääni!

Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
tulen välkkynäs, kosk karkeleva laine
haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,
näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
talven koivu, hetken välkkyilevän ilmas;
mutta samassa se kaatuu, valelevi
laivan kannen vedel kuohuvalla.

Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa
kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast
väännetyt ja kätens lannistua tahtoo.
Mutta laivattaren ääni haaksen kannel
halki myrskyn voimallisest kaikuu,
manaten ja lohduttaen miehistöä.

Miehet kiipee, vetää, köydet myrskys vinkuu,
mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,
ovat vaijenneet, eikä kumartele enään
haaksi yhtä syvältä kuin ennen
kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.

Toki syvyys alat huokaa, korkuus pauhaa,
rankasatehena vettä ammentaen
meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,
kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskys.

Mutta haaksi, vaikka mastoil tyhjil,
eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,
keularaa’allansa aaltoo tempoellen;
nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
leikki ankar Ahden lakealla ahol!

Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
masentuvi aalto, käyden lepoon taasen,
ilman rantohin pois pakenevat pilvet,
taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
hymyellen niinkuin isä lapsillensa.

”Terve, elon, toivon lähettiläs, terve!”
Riemuiten nyt miehet laivan kannelt huutaa,
kosteil silmil seisovat he, nähdessänsä
kodon sataman; sen vuoret aamus hohtaa.
Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks,
myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks.

Aleksis Kivi