Pohjatuuli (toisinto)

Syyskuun tuuli, vinkka tunturien tuuli
pohjosesta liehtoo, alas kiirittelee
pilvivuorii, komeoita kaupunkeja,
peikkoi sarvipäisiä ja sankareita
keihäinensä, miekkonensa, kiirittelee
Pimentolan maasta kohden päivän maata.

Katso temmellystä taivaan rintehellä!
Sumutorni sumukalliolla tuolla
korkeuteen ehtii, kallistuu ja kaatuu;
miekka nousee, lankee, pyrstöt hirveet kohoo,
koska sumusankarit ja peikot julmat,
louhikärmeet taistelevat voimin.
Jalo myrsky, ankar myrsky Pohjolassa!

Tapiolan kannel pauhaa, koivun seppel,
kellastunne, horjuu, humiseevi tuules,
kosket kuohuvina jyskyy, paimensauvu
levotonna niitun kantosella kummul
tuonne tänne liehahtelee kiertoellen
ja kuin lumiaura harmaa kurkiliuta
pauhul, kirkunalla etelähän kiitää.

Ulos kohden pohjaa nuorukainen lähtee
hurjaan myrskyyn.
Rintansa hän kohottaavi,
nielleskellen tuulen viileätä virtaa,
kuni hauki veden väljän aaltoo nielee,
koska pahtehesta pataman hän pääsee.
Astelee hän, kankaan povi hänen allans
kumahtelee.

Tuonne tarkoittaa hän vuoren
harjanneelle vastavirras pohjatuulen.
Ilosena astelee hän: kestää nummee,
tuiman kuloliekin korventamaa nummee;
kestää taasen närkistöä matalaista –
seisoo matalassa mäntynärkistössä
tuolla täällä nokirankahinen honka;
kestää kivimäkee orjantappuraista
aina juureen kauvashaamottavan vuoren.

Mutta vuoren harjalla jo nuorukainen
seisoo tuol, mis männyn sammaleisen näet,
havuttoman, istuimena ruskeen haukan.
Näet kuivan, tuules kolisevan koivun,
pallan tuolla, pallan alastoman täällä,
tuolla ohdakkeen, tuol korkeen kääpärungon,
jolta kerran latvan mursi myrsky vinha.

Mutta koillisesta luoteisehen juoksee
longottaen vuoren jylisevä harja.
Siinä seisoo nuorukainen, pohjaan katsoo
tuonne kohden kartanoa Kaunismäen;
kuva armas hänen sielussansa väikkyy,
kuva nuoren neitosen tuol kartanossa,
ihanainen kuni kevätaamun ruusu.

Mut ken poimasee tän ruusun?
Kelle suotiin onni häntä kiinnittämään povehensa?
Nuori miesi, jylhän vuoren harjanteella
tuules pauhaavassa, immen lemmen voitti.
Siinä seisoo onnellinen nuorukainen
katsoo kohden kultalansa ääriä,
pohjoiseen hän kauvan katseleevi.

Viimein siitä luoteiseen hän silmän kääntää:
näkee Kalkion, sen synkät suot ja luhdat,
ahot hallaset ja syksyn keltalaaksot.
Koilliseen hän katsoo: siellä himmee kylä,
sumukaukahinen Kaltakeimo siintää.
Mutta kernahinpa toki pohjan ilmaan
lentää hänen iloleimahtava silmäns.

Katso: siellä niitul päivänkaateisella
Kaunismäen impi käy ja tuuli liehtoo,
huivii tempoellen hänen kihariltaan;
huivi kiharilta tuulen haltuun tahtoo,
tuuli tempoo, liina liehuu, tuota sormet,
sormet vienot hillitsemään haparoitsee.
Niin hän kulkee, hyräellen itseksensä,
niin hän kulkee, myhäellen morsianna,
vallattoman liinan alle leukans solmee.

Nuorukainen hänen vuoreltansa huomaa.
Tarkka, terävä on aina lemmen silmä
ihastuen lausuu vasten tuimaa tuulta:
”Riehu, kilju, piekse poskieni tulta,
kaunokaisen kotokartanosta tullen!
Hänen näen niitullahan kaateisella tuolla
astelee hän; huivi tuulosessa väikkyy.
Pauha, onnen tuuli, armas pohjatuuli!”

Aleksis Kivi