Tornin kello

Yksin illan hämärässä
impi pitkin tietä käy,
linnut laulaa, lensee tuuli
hongistossa hiljaa soi.

Astelee hän onnellisna
sulhastansa muistellen;
siitä katseens’ taivaan tuli,
siitä hymy huulillens’.

Alkavi nyt pyhä soitto,
torninkellon kuulee hän;
vuorten kiireilt’ laaksoin pohjiin
kaiku ympär humisee.

Siinä seisoo neito nuori
unelmissa autuaiss’,
muistelevi hetkee armast’,
kosk’ hän kultaans’ vihitään.

Astelee hän onnellisna,
vaeltaja vastaan käy,
hältä neito kyselevi,
miksi torninkello soi.

”Sentään soipi torninkello,
että kuoli nuorukain,
poika komeest’ kartanosta,
joka kaukaa siintää tuoll’.”

Nytpä neito itkuun päätyi,
kyynel juoksi rinnoillens.
”Miksi itket, impi kaunis,
kaulaliinaas kastelet?”

”Sitä itken, impi koito,
että kuoli sulhasein;
kaikuessa torninkellon
kiirehti hän Tuonelaan.

Äsken tässä astellessain
olin onnen helmalaps’,
sillon loisti ilon päivä,
nyt on murheen, kuolon yö.

Mihin vertaan ihmis-onnen?
Mikä onpi ilo tääll’?
Päivän paiste pilven reijäst’
kankahalla autioll’.

Pian soikoon kello taasen,
murhevirsi kuulukoon!
Kultain kanssa tahdon aina
asua ja rakentaa.”

Aleksis Kivi