Härkä-Tuomo

Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
Tuomo, emäntänsä heimolainen;
teki työtä, uhmaili kuin peikko;
millon peltoa hän pöllytteli
väsymättä, millon möyriskeli
soita, luhtia kuin korven karhu
talvikoutoansa rakentaissaan.

Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.
Oilpa vartalo kuin mäkitammen
uroholla, jykevällä pojal;
kuhilana hius karhee peitti
hänen päänsä, pään tuon aina jäykän,
joka, huolimaton mailman menost,
johti urostansa tietä omaa.

Eihän syntiä tääl kielin tehnyt
harvasanahinen ªHärkä-Tuomoª;
mutta mykkänä hän myöskin seisoi
lukukinkerillä; tuonne kerran
työllä saatettiin hän kirkonmiesten
käskystä ja kylänmiesten voimal.

Mutta siellä vakavana istui
tarhapöllönä hän pöydän alla
kuuman hetken; sieltä vakavana
käyskeli hän kotihinsa taasen.

Eivät siinä avittaneet ämmät,
eivät puuhat lukkarein ja pappein,
eikä mustan jalkahirren keino.

Lukea ei tainnut Tuomo taaja;
oli paljon, jota ei hän tainnut,
johon luja luontonsa ei käynyt,
johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
kirvesvarttakan ei vestämähän.

Yksi oli toki työ ja toimi,
johon iski aina miehen into,
Jjka hälle elon riemun antoi.

Härkäparillansa ajeskella
peltosaral poudan pahtehessa,
käärittynä tomuhun ja sauvuun,
miehelle oil huvi suurin aina.

Ajeli hän, tuossa jutteli hän
juhdillensa, jutteli kuin veikko
veikollensa ilvehtien juttuu;
mutta tuollon taasen miesi hieman
ärjähti ja heilautti huljaa;
toki, tuulta löi hän, harvoin härkää.

Niin hän askarteli talon työssä,
talon tantereilla tallusteli
äänetönnä, uskollinen miesi,
äänetönnä koska kerran taasen
käyskeli hän ilman juhtiansa.

Näkipä hän tuskin toisen kylän,
toista pitäjää ei millonkana,
mutta kerran toki Herran huoneen,
kuuli kerran omat kirkonkellot,
koska poika hikinaamoin istui
jalkahirres suvisunnuntaina.

Senpä täällä elon tanterelta
ulkopuolla kodon vainioita
päivänä hän pahteisena huomas.

Miellyttikö häntä toistain vielä
mailmaa tuntemahan laajemmalta?

Mitä huoli hän sen pauhinasta,
yksin junnaili hän juhtinensa
kuulematta kiusauksen ääntä.

Eipä koskaan täällä kannun ääres
käsivarsi hänen koukistunut,
katsonut ei miIlonkana silmä
kohden naisen poven kukkuloita;
miehen mieltä eksyttävä tieno.

Oli hällä toki elki pieni,
tapa urohia muita mukaan:
pyhäsiltä pesällistä kaksi
poltti lehteä hän venäläistä,
koska härkiänsä katsomassa
käyskeli hän talon härkähaassa.

Onpi ihanainen kesäpäivä,
kirkas juhlapäivä.
Kylän kansa
kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
tyytyvänä hauskalt atrialta.

Käyvät nuoret huviansa kohden,
etsimähän tuolta hänen yksi,
tuolta toinen sydämmensä lystin,
kuinka tila kunkin tääl ja luonto
sekä nuorukaisen että neidon,
että lapsen tulihilpee mieli.

Pian riemu käy, ja kaikkialla
kuulet ilon hengen siipein iskut,
tuolla kunnahalla kaltevalla,
Sammiolan kivisellä mäel
keinu korkealle ilmaan heiluu;
keinu heiluu, huivit likkain liehuu,
kauvas kajahtelee riemun pauhu.

Taasen korvas toisialle käännä,
niinpä kylän kujalta sä kuulet
kiekon paukkinan.

Siel miehet nuoret,
miesivoimaan jaettuina kahteen,
karttujansa käyttelevät tiellä,
visakiekonensa kiisteleevät.

Mutta lapset missä liekiöitsee,
missä elon aamukansa vilkas?

Tuolla peltokedon kukkashelmas
leikkiänsä kirkuen he lyövät.

Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
Tuol ei keinumäel eikä tuolla
tiellä tuimas kiekotaistelossa.

Kohden härkiänsä astelee hän
härkähakaan jyrkkärinteisehen
kosken kaatuvilla partahilla.

Sinne vakavana käyskelee hän
nysä taskussa ja tulusmaaru.

Pianpa hän kohtaa kumppaninsa,
”Luikinsa” ja ”Poikansa” hän kohtaa
verjän vaiheel nurmel lempeällä.

Myhäellen tyytyvänä istuu
juurelle hän koivuhisen kannon
iskemähän tulta, polttamahan
pesällisen lehtee venäläistä.

Iskee hän ja pian sauvu kiirii
hänen ympärillään tyynees ilmas.

Siinä mieluisast katselee hän
kohden Poikaansa ja Luikiansa,
jotka itse on hän kasvattanut,
vetohärjiks heitä opettanut,
tehnyt heistä verrattomat juhdat,
mutta alasmäkeä jo vierii
heidän elämänsä toikot päivät;
lähes kaksikymmentä jo vuotta
ovat kartaneet he ijestänsä
mones poudas, mones pakkasessa.

Eihän toki ydintä ja voimaa
vielä jäsenistä jykevistä
puutu, vielä vuosia he käyvät,
Luiki niinkuin Poika Tuomon turvis,
Kaimalassa ikeen jynkän alla.

Tuossa he nyt, voimaa uutta tuoden,
ahkerasti atrioitsee, purten
lempeen nurmen mehukasta ruohoo,
koska hiilakkaana juhlan taivas
heidän päälläns päilyy, päivän loimo
lämmittäen loistaa, käen äänen
ihanasti hymisevä kaiku
riutuvana ympärsoi ja koski
vahtosena matkanpäässä jyskyy.

Niinpä iltapäiväl ihanalla
suvisunnuntaina Tuomo istuu
nysä hampais juurel koivukannon
tyytyvänä, härkiänsä katsellessa,
koska ilo telmehinen pauhaa
kylän tantereilla.

Siellä keinu
ylös heilahtelee räikynällä
taivaan luhtiin ain ja visakieko
lenteleevi tomuvalla tiellä.

Mutta kato: jopa muuttamahan
käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
tuonnepa he asteleevat alas
alhoon ojan-puurtamien lomaan,
likemmäksi koskea he siirtyy,
heitä kumppanina uskollisna
Tuomo seuraa, istuu äyrähälle;
alahalla juhtansa hän näkee.

Siin hän istuu, nysän toisen laraa,
tulta lyö ja pian sauvu taasen
palloelee hänen ympärillään;
katselee hän myhäilevii huulil
alas kohden härkähempujansa.

Härjät kosteassa alhos viipyy,
miesi ojan äyrähällä viipyy
hampahissa nysä, joka vihdoin,
pohjaan poltettuna, sauvun kieltää,
mutta aurinkoisen iltalämmin
lempeä ja kohiseva koski
maanittelevatpa härkämiestä
unen kohtuun vaipumahan viimein.

Vasten kiveä hän sammaleista
tuossa kallistunna huovahtaavi,
unta uneksuen rakkahimmist.

Mitä haastelee hän, möyryää hän?
Luiki-härjällensä luihkasee hän,
taasen parahtaa hän Pojallensa,
millon makeata maikausta
juttelee hän toverille taasen,
uhmaellen unen vainiolla.

Mutta sammunut on päivän leimu,
yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
pimentäen kesä-yöseen valon.

Yöseen levolle jo vaipunehet
ovat juhdat pajistohoon alhon.
Mutta kuorsatenpa uneksuuvi
aina Tuomo sammalkiven suojas;
koski hälle univirttä veisaa.

Vielä hetki vierii.
korven,ukko, Hyypiöinen,
istuimensa heittää,
kohden kosken pauhinata lähtee
lentämähän siivil hienoisilla;
tuollon äänel synkällä hän huutaa,
lentää yli uneksuvan miehen,
siinä huutaa kerran huikeasti,
katoo avaruuksiin öisen taivaan.

Mutta sillon herää Härkä-Tuomo,
karkaa ylös pöllähtäen maasta,
löyhähtää hän kerran, miesi taaja.

Tuossapa hän tuijottelee hetken,
harjastoonsa kyhnii; toki viimein
kotihinsa astelemaan päätyy.

Niin hän vietti juhlan ehtopuolen
keral härkiensä härkähaassa,
toverinsa elon kannikalla.

Mutta kerran Tuomon käyskellessä
kirveinensä salos myöhän syksyn,
tuli teurastaja taloon, tuima
verkatakki herra.

Kysyi miesi: ªOnko myytävänä Kaimalassa
teurasnautaa mulle oivallista?”
Huomasi hän härjät valtahiset
pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
lehtikammioissaan Mehtolassa.

Kohta heihin herra kaupungista
mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.

Siinä tuumiskeli isäntäinen
tuonne tänne; rakas oli raha,
rakas myöskin jalo juhtapari,
talon verrattomat vetohärjät.

Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
kolikkoja lisäten ja katso:
eihän enään Kaima tuossa kauvan
tuumiskellut mutta heitti härjät,
tuiman teurastajan haltuun heitti.

Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
talliin riensi kohden ystäviä ainoisia.

Toki; tyhjänäpä
hinkalot hän löysi, ikeen nurkas
muistopatsahana murheellisna,
Ssinä, pahintansa aavistaen,
uros seisoi kasvoil kalvehilla
kuni kylmän tulisijan tuhka.

Mutta hänen tuossa arvellessaan,
tuli piika, sanat jyrkät lausui:
”Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
koska marssiivat jo sarvijuhtas
kaupunkihin kohden kuolemaansa?”

Sillon Tuomo, sanat kuultuansa,
sanat korvillensa kamalimmat,
kelmeänä kuni aave astui
talon pirttihin.

Hän huolimatta
ehto-atriasta vaipui alas
vuotehelle, kohottaen peiton
korkealle yli kiirehensä.

Meni päivä, meni vitkon viikko,
Tuomon tuossa maates äänetönnä,
huohottaen helteisessä työssä,
kunnes kerran tumman illan tulles,
kylmänä hän makas vuoteellansa
täällä millonkana heräämättä.

Niin hän päätti elämänsä päivät.
Pian pois hän räikynällä vietiin,
talon korskehilla hevosilla,
talon vainioilta haudan helmaan.

Tyhjänähän tallissa nyt seisoit
härkähinkalot, ja pois oil Tuomo;
muistopatsahana murheellisna
vajan loukos ijes seisoi tuolla.

Itkemähän sillon emäntäinen,
isännän myös silmäs kyynel kiilsi
koska äänet hartaalla hän lausui:
”Oli siinä uskollinen miesi,
teki työnsä täyteen mittaan aina;
mistä löydän hänen vertastansa?”

Mutta pohjan puoleen kirkkomaata
Tuomo haudattiin.
Ei pyhät kellot
hälle soineet eikä murhejoukko
hänen haudallansa huokaellut.

Missä uros lepäs, osottihan
ajan maassa ruskee santatahro.

Mutta kohos toki tanterelle
heinä viherjämen taas, ja pian
miesi kenkähän ei tiennyt täällä
missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.

Aleksis Kivi