Paimentyttö

Katri, pieni karjanpaimen,
askartelee ahol laakeal,
karjankello korven rannal
kilahtelee kaulas Helmiken.

Pieni ”Jalli”, jörönaama,
”Turkin” luppakorva penikka,
venyy vieres pienen piian,
yksitoikkohinen, äkeä.

Äkeänä, ärmättinä
päivää ensimmäistä karjassa,
istuu Jalli väsyneenä,
poros karvahiset tallukat.

Miksi otti pentun kurjan
Katri karjaan, kiusankappaleeks?
Miksi vastoin taaton tahtoo,
vastoin äitin armaan kieltoa?

Mutta mitä askartelee,
mitä laitteleevi lapsinen?
Hattua hän valmistaavi,
komeata ”krullaa” tuohesta,
kaunistaa sen kukkasilla
oikein herrashatun muotoiseks.

Viimein törttö päähän pannaan,
krulla ankar, kukkashehkuva,
niistinhuiviks hieno tuohi
vielä kuverretaan kourahan.
Ja niin seisoo nipahuulin
hepenissään herrashempukka.

Sievästi hän asteleevi
tanterella edestakaisin,
keksahtelee, keikahtelee
kenokaulahinen fröökinä.

Keksahtaa hän varjollensa,
varjo kiltist vastaan keksahtaa,
keksahtaa hän Jallillensa,
tomppelina Jalli töröttää,
väsyneenä, voipuneena,
pärrönaama, porotallukka.

Impi ylpee, niuskanokka
tuosta veikkarians nuhtelee,
häristäävi huivillansa,
kilakoiten äänel kileäl,
mutta taasen tapsuttaa hän
salissansa edestakasin,
keksahtelee, keikahtelee,
niistinliinallansa liehuttaa
arvokkaille kasvoillensa
kenokaulahinen heilakka.

Niinpä herrashepenissä
käy hän kaupungissa Metsolan.

Aurinkoinen aleneevi
kohden tutkaimia kuusiston,
likka raukka leikissänsä
unohtaavi karjan kirjavan.

Hellansa ja Helmikensä
viimein toki muistaa hän.

Sillon seisoo niinkuin seiko,
äänel helottaval huuhelee,
kuulteleevi korval tarkal,
ei hän kuule kelloo Helmiken.

Kiirehtii hän kiepomahan,
hatasarviansa hakemaan,
kutsuu Jalliansa, kurja,
pelko poskella jo kelmeä.

Paimen hyppää, huuheleevi,
karjan ammumista matkien;
äyhkinällä äkeällä
peräs haarustellen tallustaa
pieni penttu pörrönaama,
kieli ulkona hän läähättää.

Ja hän astuu miten jaksaa,
miten julkee laiska lalluttaa.

Astuu jäles Katrin kiltin
korven juurikkoista kamaraa,
mutta Katri, soma sorsa,
lentää kuni Lemmon leimaus;
Jalli kontii kahnustellen;
aina kauvemmaksi köntti jää.

Maassa makaa tiistin tiellä
lahorunko, koivu kääpänen;
yli muurin päästäksensä
karvakölli kerran koettaa.

Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,
alas takasinpa tuupahtaa.

Tuosta nousee meno tuima,
tuhattulimmainen rähinä.

Kuulee Katri kiusaksensa,
että käydä tie on takasin,
pauhaa, itkee, kiitää kohden
Jallin kiljunata kiukkuista.

Tuhopaikkaan tyttö ehtii,
löytää Jallin koivun kyljeltä,
häneen kouran kiivaan iskee,
häntä ravistellen raapottaa,
niskaturkist nytkäseevi,
laskee tanterelle tallukan.

Tuosta Jalli julmistuupi
eikä paikastansa pakene,
makaa, musta kilpikonna,
killistellen kohden taivasta.

Tyttö häntä turhaan kutsuu,
turhaan pistäyy hän piilohon:
Jalli lepää, läähättäävi,
kuulematta Katrin huutoa,
tuijottelee taivahalle,
taivahalle tassut torkottaa.

Takasinpa tyttö juoksee
vihan jupinalla Jallin luo,
peikon sieppaa sylihinsä,
kerran niskanaavast nytkäsee;
tuosta toinen tiuskaseevi;
vallan riivatusti rähisee.

Sylissänsä karvakölli
tyttö korves kolkos kiitelee;
hattu päässä, herrashattu,
krulla koristettu kukkasil
kahahtelee kuusten oksis,
kilvan keikahtelee kukkaset.

Huuhelee hän, huutelee hän,
karjan ammumista matkiilee.
kelloa hän kuulteleevi
korval tarkal, eikä hengähdä:
kyhkyläinen hyyhyäävi,
ikävyyden oksal istuen,
kylkeen salon kuivan kuusen
tikka punaharja paukuttaa;
sen hän kuulee, vaan ei kuule
karjan kileätä kelloa,
koska päivän aurinkoinen
iltariutuvana alenee.

Niinpä syämmel surusella
salos synkeäs hän samoilee,
huuhelee hän, huohottaa hän,
murheen metsäs itkee hyryttää;
taakkana viel sylissänsä
karjasankarinsa katala;
kiikkuu kölli jörötellen
lapsen helmassa vaan, huoleton.

Kuuluu korves kirveenpauke,
metsä mäikyy, tanner tömisee;
hakkaa siellä ªHanko-Heikki,
juurel visakoivun kaarevan.

Hankoa hän hankkiileevi,
sivakasta sahranhankoa
isäntien ihasteeksi,
monen miehen mieliteoksi;
onpa äijä parkkiposki
hankoniekka Suomes parahin.

Hänpä korves kalkuttaavi;
kohden häntä likka liehtomaan.

Tuulosena tultuansa
ukon luoksi koivun äärehen,
kyselee hän kyynelsilmin,
huokaellen kurja haikeast:
”Sano, miesi, metsän ukko,
anna mulle armas vastaus:
näitkö karjaa kadonetta,
Helmikeä, kellolehmääni,
kyytöäni, koivoani,
kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?”

Tuohon vastaa ukko uhkee,
pidättäen kirvest kiiltävää:
”En ol nähnyt, en ol kuullut,
nähnyt karjaa, kuullut kelloa.”

Mutta tyttö tuskissansa:
”Voi mua, lasta onnetonta, voi!
Kadotin mä kodon karjan,
saatoin ehkä Mehkon kitahan.
Hakien nyt hukkuneita
sarnoelen ympär saloja;
mutta vaiva samoella
taakka tämä käsivarsillain;
väsyi kurja käydessänsä
päivää ensimmäistä Paimelas.
Ota häntä huomahasi,
ukko sinä, avullinen ain,
että voisin vilkkahasti
etsii kadonetta karjaani;

Tuo hän kotja illan tulles,
hankonesi kylään palaten.ª

Tuohon vanha vastaeli,
ukko moukkiposki, leikkisuu:
”Suostuisiko sonnisilmä
tässä kanssain iltaan istumaan?
Tulpas tänne, töllökuono,
sedän vanhan seurakumppaniks.

Mene hiiteen, vihakiiski,
mene viistosilmän vietäväks,
murhanainen ”Muuri-jussi”!
Kuka käski sinun puremaan?
purit paukon peukalooni,
ukon peukalohon, peijakas.

Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu,
piti sulle! musta murrisuu,
että saapi saivaristos,
tukkas pöllytyksen pienoisen.

Onhan tuota kerraks tuossa;
piisaa jo, mun Katri-piikasein!
Mitä tietää turriainen,
mitä äkeissänsä ärmätti?

Nytpä toki tietäköön hän
purrehensa ukkoo uhkeaa,
purrehensa peukalooni
punapaukon, peni peijakas!

Eihän niostu sonnisilmä
tässä kanssain iltaan istumaan;
kontis metsäkyöpeliksi,
paistikaksi pedon poskehen.

Pidä hän viel poikanasi;
pian itse taas hän talluttaa;
eihän pila paljon paina,
viisi kuusi naulaa korkeintaan.

Vitkommin sä varvastele,
noinpa ällös tulta pyrskien,
heitä suru Hilmikeistä,
Kyytöseljistä ja Koivopäist;
kyllä jälleen lehmät löytyy,
löytyy säästäminä susien.”

Tuohon lausui tyttö vieno,
rukoellen äänel haikeal:
”Huuda kerran huikeasti,
huuda Hanko-ukko kultanen,
anna pauhaa partakuusten,
että peto kauvas pakenis;
huuda kerran huimaavasti,
valta-äänelläsi luihkase.”

Tuohon lausui ukko uhkee,
moukin poskestansa painaen:
”Pianpa on tuokin tehty,
pian pantu julma jolaus”;

Ja hän huusi hirveästi
ammottaen kohden korkeutt’,
huusi kerran, huusi toisen,
huusi kerran kolmannenkin viel:
kaiku ympärkiiriskeli,
metsä, maa ja pilvet jylisi.

Huuttuansa lausui äijä,
ruttoruskeana poskiltaan:
”Tekee työnsä moinen huuto,
kolme jolausta julmaa näin.
Mutta ellei tuostakana
vetonaulaks oikein olisi,
kyllä keinon toisen tiedän,
jolla soitan suren sukkeloon,
hiien hakaan hallaturkin,
tahi leukaluunsa lukkoon lyön
lappalaisen lukemilla,
sanasilla vallan sarvipäil.

Kuules nyt, mun kynäseni,
kuinka Mehko meiltä manataan:
’Marssi, poika, muille maille,
korven kammo, konnan sikiö,
häntähurri, Hornan halli,
vilkase kuin tuli turkanen!
Ellet mielis melkotella
pojes tuntureille tuulien,
äläst pure Katrin karjaa,
äläst sarvipäitä peljätä,
pure puuta, pure maata,
pure murhamielin paasea;
noidun muuton leukas lukkoon,
silpaan turveturkkis seljästäs,
viskaan rangas Rutjan koskeen,
turkkis Tuonen virtaan tuliseen!
Niin sua tahdon kuranssata,
elles koreasti kuljeskel,
tassuttele taitavasti,
koskematta kirjo-karjahan.’

Moiset sanat työnsä tekee,
tekee Susilassa teposet.
Ole rauhas, likka leiska,
ilman yhtään huolen huokaust;
kohtahanpa lehmäs löydät
säästäminä suren hampaitten;
käyppäs taasen huuhelemaan,
kuultelemaan kilikelloa.”

Niin hän lausui, ukko uljas,
lausui, painoi moukin poskeheens,
kääntyi taasen kirveinensä
kimppuun visakoivun kaarevan.

Mutta läksi likka liesuun,
halkasemaan sammalsaloa,
huuhelemaan, kuultelemaan,
turhaan kuultelemaan kelloa,
riipotellen retkellänsä
karva-köllii käsivarsillaan.

Mitä huomaa tyttö tuossa?
pienen metsähiiren hyppäävän
kannon-koloon keitahalta,
kiirehtien kitivitinäl.

Senpä huomaa huolen lapsi,
lausuu sydämmestä synkeäst:
”Miekkohinen metsähiiri,
onnellinen kanto-koturi,
ei ol karjas kurjan teillä,
ei sua uhkaa viha vanhimpais.
Olsin pieni piikkisilmä,
oi mä ’onnen-myyri’ olisin!”

Niin hän juttuu juostessansa,
maata sammaleista samoten,
näkee tuolla tintin pienen,
tiasen partakuusen kehdossa,
lausuu taasen tuskissansa,
koito kadehtien kujertaa:

”Tintti pieni kuusen kehdos,
olisin mä oma siskoses,
en nyt murhees murentuisi,
kadonetta karjaa etsien.
Olisin mä siskos pieni,
ilolintu aina olisin!”

Niin hän rientää rupponensa,
hyppää Hyypiöisten ahoilla,
jossa armaal aamuhetkel
kirjokarjaansa hän paimensi.

Aho pyörtää ympärillä,
kanto-aho alakuloinen,
kannon kärjel rastas raukka
ehtovirttänsä jo visertää,
aurinkoinen taivahalla
iltariutuvana loimottaa.

Mutta karja, kultakarja,
onpi teillä tietämättömil;
”Ehkä surmansa jo saaneet
kaunis Kyytä, Hella, Helmike.”

Tyttö seisoo: vimman silmä
ympär ahon aavan leimahtaa
kyynelkoskeen hyrskähtäävi
sydämmensä murheen aholla,
kyynel virtaa, rinta reutoo,
ijankaikkinen on ikävyys,
päivä synkee Paimelassa,
Hyypiöisten kiviahoilla.

Eukko vanha vastaan käypi,
”Pihkamuori” mustanaamanen,
kaunoisien kaakkusien
pihkaleipäin kiltti leipoja.

Kiltisti hän leivät leipoo,
ympärkiertoileevi kauppien;
noilla kauppakierroksilla
sanaa saarnailee ja laulelee;
sillä muori mustanaama
vallan ankara on lukija.

Moinen monna kohtauuvi
kantain pihkatuokkoaan
käsivarrel vasemmalla;
kirveskynä kädes oikeas.

Kyseleevi kyynelsilmin
paimen kurja vaimoit vanhalta:
”Sano mulle, Pihkamuori,
anna, eukko, armas vastaus;
näitkö karjaa kadonetta,
kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?”

Tuohon vastaa muori vanha
kohden katsahtaen karmeast:
”En ol nähnyt, en ol kuullut,
nähnyt karjaas, kuullut kelloas.”

Tuohon tyttö tuskissansa:
”Voi mua lasta onnetonta, voi!
Kadotinhan kodon karjan,
haen vaivalla nyt hukkunei.
onhan vaiva sarnoella
taakka tämä käsivarsillain;
väsyi peni Paimelassa
päivää ensimmäistä käydessään.”

Tuohon taasen vanha vastaa,
lausuu tuikealla tavalla:
”Oikeinpa sua taivas tassii,
syystä lennättäävi liekkiöö,
rankasee hän rikollista,
vihan lasta vallatonta lyö.

Mitä vielä? Huomasinpa
aamul teidän tarhapihalla:
vastoin tahtoo vanhinpainsa
lapsi karjaan pentun vietteli:
siis nyt ansiosta aivan
tuossa karvakuormaas kantelet
kaukana sun karjastasi.

Mitä vielä? Suuri Jumala!
Tässä perkel lapsen pukee
hullun ”Kukko-Leenan” krullahan;
hepenissä herrasnaisten,
mukamakin tervatentti sä!

Mitä sanon, mitä saarnaan?
Voi, sä ylpeyden enkeli!
Oikeinpa sua taivas tassii,
syystä lennättää hän syntistä.

Syököön susi karjan kaiken,
lyököön epeliä leimaus!
Läsnä on jo mailmanloppu,
läsnä onpi hetki hirmuinen!”

Pakisi niin Pihkamuori,
eukko murhan-musta muodoltaan,
mutta pian piika pieni
muorin metelistä pakeni,
riensi kolkol katsannolla;
tuonne katosi hän koivistoon.

Kalpeassa koivistossa,
liimus lempeässä lentää hän,
hatun päästään viskaseevi
kolinalla kannon kylkehen.
siitä hyppää hassatukka
halki hymisevän hongiston,
toki taasen kuultelemaan
karjankelloa hän seisahtaa.

Kellon kuulee koillisessa,
kohden koillista hän kiirehtii,
kiirehtii hän kiihoissansa,
mutta kerran vielä kuultelee:
kuulee kellon lounaisessa,
kääntyy kohden lounasta hän taas.

Kaikuu tuolla, kaikuu täällä,
kaikkialla kellot tuhannet;
tuonne juoksee, tänne juoksee
tuskissansa paimentyttönen.

Katri kurja, miksi juokset,
miksi tuiki turhaan kiitelet?
Kellot kaikki valhekellot
korvis murehtivan paimenen.

Tuonpa hän tok’ viimein huomaa,
vaipuu alas hongan juurehen;
valittaa hän, vaikertelee,
vuotaa kyyneihelmet virtana.

Päänsä vasten polveansa
alaskallistaa hän kiljunal;
mutta Jalli, pöllö-penttu,
lepää huokuvassa helmassa.

Niinpä itkee iltanummel
likka pieni hongan juurella,
vasten polvee päänsä painaa,
polven peittää tukka tumpura.

Mut jo paimen vaikeneevi,
hetkes itkemästä herkenee,
korkeuteen katsahtaen,
päänsä vasten honkaa nojaten.

Taivasta hän rukoileevi,
ristis kädet pienet polvilla:
”Elon herra, Jumalamme,
katso puoleen kurjan paimenen,
hälle armostasi anna,
että löytyy karja kadonnut!
Synnin tein mä, tehtyäni
vastoin vanhinpani tahtoa;
synnin tein mä, koska toivoin
velhosanat onnen saattavan,
synnin tein mä, kummitellen
herrashepenis ja kukkasis;
kadunpa tok’ katkerasti,
anteeks syntejäni anelen,
lupaan lujal sydämmellä
olla täällä kuuliainen laps,
valmis käskyyn vanhinpaen,
ylpeyden kauvas karkottaa.

Kotja taasen käytyäni
kotokarjan kellon kilinäl,
anon anteheksi emoltani,
hänen kaulahansa lankien.

Mutta saata, että löydän
kulta-omenani ihanat,
elon herra taivahassa,
katso puoleen kurjan paimenen!”

Niin hän lausui, kunnes sammui
ääni raukeneva rinnassa,
mutta eipä sammunutkan
rukouksen hohde huulilta.

Huulet liikkuu hiljasesti,
hartauden kieltä kuiskaten,
silmä kirkas, tumpurainen
ylös korkeuteen katselee,
heleänä kyynelvirta
seisoo poskel päivän polttamal,
kuni tahtoisi hän kuulla
rukousta pienen piikasen.

Niin hän istuu iltanummel
hymisevän hongan juurella;
rukoilee hän: soma rauha,
kuni aamun kaino kajaste,
väikkyy hänen kasvoillansa,
huulillansa liehe lempeä;
sanoo hälle sydämmensä,
että kuultu onpi äänensä.

Liehuu illan tuuli liepee,
lapsen kiharia kiemaillen,
pienen peittää päivän tähti
säteittensä kultaan kiiltävään.

Ja niin vaipuu silmän vaippa,
väikkyy punertava pimeys,
koska nukkuu nurmilintu,
uneen raukeneevi makeaan.

Unohtaavi karjan kellot
paimen unen ihanassa maas;
kaikki Jalli unohtaavi
huovahtaen helmas paimenen;
yhdessä he uneksuuvat
päivän huolet kauvas heittäen.

Honka heitä viihdyttäävi
ylähällä hiljaa hymisten,
ylähällä hongan huipus
heporastas vilkas visertää.

Unta mitä uneksuuvi
tuossa paimen? Unta ihanaa:
kumo taivaan aukeneevi,
alas astuu heljäst aukiost
enkel hamees hiilakkaassa,
kohden paimenta hän kiirehtii.

Likenee hän murheen maata,
hopeaisten siipein sihinäl
hongan juurella hän seisoo
lempeänä luona paimenen,
kätensä hän laskee hienon
lapsen kiirehelle hempeäst,
kuiskaa hänen korvahansa
ilon ihanaisen sanoman:

”Kuuli taivas tuskas äänen,
katsoi armiaasti puolehes;
ol siis rauhas, paimen pieni,
kohta löydät karjas kadonneen.

Lähe tästä lounaisehen,
tuonne kohden koivumäkeä,
Ilokeimon kunnahalle,
sanajalkaselle aholle.”

Niin hän lausuu, taasen päätyy
ylös korkeuteen kiitämään;
aukion hän ennättäävi,
kirkkahana päilyy kynnyksel;
katoo hän ja valo peittyy,
kumo taivaan ihanasti soi.

Herää paimen huoveestansa,
kuni liekki ylös lentäen,
muistaa mitä lausui enkel,
unen ihmeellisen muistaa ain.

Rientää vasten lounatuulta
kohden Ilokeimon ahoa;
kuni leimaus hän kiittää,
eikä tunne taakkaa helmassaan.

Kuuleevi hän kellon kaikun,
löytäävi hän karjan kultasen
kultamaalta mansikkaiselt,
sanajalkaselta aholta.

Mikä hetki, ilon hetki
Ilokeimos ijankaikkinen!
Syleilee hän lehmiänsä
ilon polttavissa kyynelis,
katsoo ylös korkuutehen,
taivaan laupeutta ylistää.

Kuni aurinkoisen viilu
tuolla loistaa honkain välistä,
niinpä loistaa lapsen kasvot
Paimelassa kesä-iltana.

Enhän tiedä, mihen vertaan
riemun paimenpiikasen.

Ehkä naiseen, joka löytää
helmen kallihimman taivaan al;
tahi mieheen, joka astuu
ylös korkehimpaan kunniaan?

Kehno heidän hekumansa
ilon rinnal tuossa paimenen.

Autuaana astelee hän,
äänel heleällä huuhelee,
asteleevi karjans kanssa
kohden ihanaista kotoa.

Jalkimillaan omillansa.
astelee jo pieni Jallikin,
totisena toisten seuras
kohden kotoansa taaputtaa.

Surun päivä, ilon päivä!
Syvät ovat surut lapsenkin;
surust toki synkimmästä
kirkkaana hän astuu ulos ain;
helmassa hän iki-äitin,
luonnon kohdussa hän hengittää
itkee, huokaa murheen yössä,
yö se ilon aamun kirkastaa;
Mikä vielä vienon mieli?
Aina taivaan liki naapuri.

Niin oil päivä Paimelassa,
Katrin kerran karjas käydessä;

Tuota alat muistelee hän,
alat armiaasti hymyten,
emäntänä onnellisna,
onnellisena myös äitinä.

Seuraa onni oivallinen
häntä askareissa ainiaan;
tuosta yksi haasteleevi:
”Velhon keinot kyllä tuntee hän”,
Toinen taasen todistaavi:
”Usein hartaasti hän rukoilee.”

Mutta vaikka valtiasna
Katri emäntänä elelee.
ei tok’ käyskel kempaellen
turulla hän mailman turhuuden.

Kainona hän käyskeleevi,
kasvohilla rauhan kirkkaus,
kuni katsahtelis silmä
aina valkeuden enkeliin.

Aleksis Kivi