Eipä naura kaikki naiset,
Kaikki muoriset muhaja,
Poloisia poikiansa;
Koti luuli kuolleheksi,
Kartano kaonneheksi,
Kylä kyllin maanneheksi.
Itkevi iso minua,
Emoni sitäi enemmin,
Vettä veioni sulavi,
Lainetta emoni lapsi.
Itki vanhat, itki nuoret,
Itki kerran kesk’ikäiset,
Vanhat vaimot poikiansa,
Naiset nuoret miehiänsä,
Sulhojansa Suomen neiet,
Tytöt kainut kauppojansa.
Noin se saajani sanovi,
Valittavi vanhempani:
“Tuoll’ on poikani poloinen,
Tuolla laiton lapsueni,
Tuonen toukojen panossa,
Kalman maien karhinnassa.
Saapi nyt minun poloisen,
Minun laiton lapseltani,
Saapi pyyt pyhän piteä,
Saapi lintuset lihota,
Oravaiset jouten juosta,
Jouten kärppäset kävellä.”
Vaan elä isoni itke,
Elä’kä emo valita,
Viere vettä veion silmä,
Sisaren sinä ikänä;
Vielä päästän pääramuni,
Heikon henkeni pelastan,
Suurilta sotakeoilta,
Miesten tappotanterilta,
Sorkista sotihevosten,
Varpahista vainovarsan,
Tykin suuren suun e’estä,
Rautakirnujen kiasta.
Sentähen minä poloinen,
Sentähen poloinen poika,
Teräksestä kengät tietin,
Varret vaskesta valatin,
Jotta seison nlinkun seinä,
Asun niinkun pystyaita;
Sentähen minun poloisen,
Sentähen poloisen poian,
Rinta rautahan rakettu,
Teräksehen tienaeltu,
Jott’ ei lyiy miestä löisi,
Rautapalli paiskoaisi,
Jott’ ei nuoli nouattaisi,
Terä tuima turmeleisi.