Läksin minä kesäyönä käymään
Sihen laksoon, kussa kuuntelin päivää,
Kussa lintuset laulaa,
Metsäkanatki ne pauhaa,
Ja mun syämeni etsi lepoa ja rauhaa.
Katsoin minä alas vetten puoleen,
Näin rannalla tytön kauniin ja nuoren,
Joka istui ja itki,
Katsoi aaltoja pitkin,
Ja hän oli surullinen joka hetki.
“Mitä itket sä raukka rannalla yksin?—
Ja sun silmistäsi veet vierivät nytkin.
Mikä tuska ja vaiva
Sinun syäntäsi kaivaa?
Ei anna syänyölläkään hoivaa.”
Hän vastasi: “sepä suru mua vaivaa,
Kun ei koskaan tule takaisin se laiva,
Jossa kultani kulki
Poikki aaltojen julki,
Minun jätti ja surun syämehen sulki.
Jo nyt outellut olen viikkoa kaksi
Juuri tyhjään, näy ei tulevaksi;
Mikä mahtanee olla!—
Jopa taisiki kuolla,
Vain on vankina meren toisella puolla.”
Ja hän katseli vähän aikaa vielä,
Näki aalloilla pilven punertavan siellä;—
Pilvi ei ollut vainkaan,
Tunsi kultansa laivan—
Ylistetty nyt luoja maan ynnä taivaan!