Kanervaista tietä pitkin illan kanssa kahdenkesken. Kuinka tänne uskalsitkin?
Tosiaankin: vaarallista illan kanssa kahdenkesken jäädä kanervien tuoksuun…
Juovut. Turhaan kilpajuoksuun joudut kanssa kaipauksen. Kullan välke kiharoilla, maanitellen: Kiinni ota, annan sata suutelota!— edelläs se hypähtelee kangastiellä, kallioilla.
Tavoittelet silkkisukkaa kangastiellä, kallioilla. Saitko kiinni kultatukkaa? Vielä vai! Sait uuden pinteen: se jo alla nurmirinteen suunsa punaa mansikoilla, karkaa pois ja kämmenellään kahmaa vettä lähtehestä.
Tätä kilpaa et, et kestä. Kompastuit jo ahon aitaan. Joka paikkaan tulet turhaan, niitylle ja nevan laitaan. Turhan turha enää jatkaa. Nääthän: ajatuksen verran kaipuullas on etumatkaa.
Päivän laskevaisen luota, joka kahlaa rämeen rantaa, kaukaa viittoo se jo kättään.
—Kultatukka, vuota; vuota, itseäni toista kertaa puijata en aio antaa!—
Löydät soman sammalmättään.
Istut siinä ikävässä.
Illan kanssa kahdenkesken.
Uuno Kailas