(=”Katselmus”, runon “Sota” 2. toisinto)
Tuol ukkosen pilveä kaksi
tanterel aavalla näät:
kaks joukkoa kuoleman leikkiin
lippuen liehunas käy ñ
jo rynkävät he jyminällä
ja iskevät
kuin aalto ja karinen ranta.
Ja ilmojen ikiset pielet
tykkien pauhusta soi;
ilohuuto ja vaikerrus ehtii
pilvien hämärähän
ja pyssyt tulta liekehtii
ja kalpa lyö,
kun Tuonelan enkeli niittää.
Kuin vihanen vuorien koski,
kaatuu ja nousevi hän,
tuo kuolon ja kunnian pelto
vaihdellen päiväs ja yös:
tuos sauvun peitto yöseen tuo,
tuos leimahtaa –
verivainio ruskottaa yössä!
On kaukana hymyvä henki
lemmen ja laupeuden;
on kaukana katsanto äitis,
katsanto morsiames,
se aamutähtes lempeä!
Tääl vallitsee
vaan pilvet ja Kalmalan aaveet.
Mut viimein kuin huokaava laine
pakenee voitettu mies
ja voittaja siivillä myrskyn
kiirehtii vainoen päin
ja voittoriemun pyhään liekkiin
hän temmataan,
kun sankarten kunnia kaikaa.
Tok’ montahan vainiol viipyy
kuoleman kihlattuaa
ja vaipuen päivänsä helteest
sammuvan silmänsä mies
viel kerran korkeuteen luo
ja rauhan maa
ijankaikkinen kangastaa vastaan!
Aleksis Kivi