Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
astuvi impiä valkeissa vaatteis
kellojen kaikunas
ja urkujen huokaavas soitos
ja läntinen myrsky käy.
Kuva on korkea alttarin seinäs:
pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
sankarin katsannol,
mut ihanast hymyvät huulens
ja otsansa kimmeltää.
Näät siellä Saaronin viherjät niitut
siintävän kaukana; korkeat palmut
Kidronin rannalla
ja Hermonin himmeät vuoret
näät hohtavan taivaan all.
Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,
alttarin ääressä seisovat vieraat;
saarnaaja lausuvi Getsemanen synkeäst yöstä
ja Sionin kaupungist:
“Kilvellä uskon ja miekalla hengen
taistele aina ja lohdutust etsi
taivahan atriast
ja kunnian kultasen kruunun
saat Sionin kaupungis.”
Alkavi taasen laulu ja soitto,
ales hän kumartuu, neitonen kaino,
alttarin juurehen
ja rintansa nousee ja vaipuu
ja poskensa liekehtii.
Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,
kaikuu kuin kultasten koskien pauhu
seinissä vuorien
ja kirkkaana Ihmisen Poijan
näät pilvien korkuudes.
Atria päättyy ja temppelist astuu
nuorison joukko ja läntisen myrskys
huohottain impi käy;
sireenien aaltova metsä
sen poskille liehtoilee.
Aleksis Kivi