“Kaunis impi, kysymyksein kuule,
sydämmeni pyhä salaisuus.
Sano, taitaisiko lemmen liekki
leimua mua kohtaan povestas?

Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,
jonka kuva aatoksissain käy
täyttäen mun uneksuvan sieluin
tunteil ihmeellisil, polttavil.

Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,
yrttitarhassa sun taasen nään;
solme kaulaliinas ruususolmuun,
jos mua lemmit, neito armahin.

Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,
leikitse sen soman ruusun kans,
sormillasi poves kunnahilla
ja se mulle taivaan leikki on.

Mutta ellen näe leikkii tätä,
ellen ruusuu leukas lumen all,
sillon toivon päivä multa peittyy
ijankaikkisesti pilvihin.”

Kirjoitti näin kirjeen neitoselle
nuorukainen päivän sammues;
Tuli yö, mut Unonen hän viipyi,
viipyi kauvan hänen vuoteeltans.

Mikä tuska ihana ja vimma,
mikä ihmeellinen kesä-yö!
Mitä aattelee nyt kaino neito?
Ruusun, näkeekö sen nuorukain?

Leimaukset hänen sielus käyvät,
mustat pilvet kiiriskelee siel,
taasen pilvist paistaa valo toivon
niinkuin jumalien kaupungist.

Mutta näkyy viimein aamun hohde
etää1 lännes vuorten harjanteil,
nuorukainen kohta kammiostans
yrttitarhaan ihanaiseen käy.

Puhaltelee hieno aamutuuli,
haju tuoksuu kedol viherjäl,
koska ruusut, kainot sinikellot
kumartelee alla siipein Koin.

Yksin käyskelee hän puiston verhos
niinkuin, tuomioonsa vartoes,
kuolleen varjo ijäisyyden rannal,
tietämättä missä kodon saa.

Määrätäänkö hälle synkee Hades
tahi ihana Elysium?
Siitä levotonna väikkyilee hän,
niinpä yrttitarhas nuorukain.

Vihdoin toki ääniä hän kuulee,
joukon naisia hän nähdä saa,
heidän seurassansa impi kaunis
levottomil askeleilla käy.

Vallattomast nuorukaisen sydän
sykkii, silmänsä hän teroittaa
kohden povee lähestyvän immen,
näkyisikö onnen merkki siel.

Näky armahin! Siel ruusu kaunis
huohottavil rinnoil punertaa:
niinkuin haamu nuorukainen seisoo,
kuulee kaukaa meren pauhun vaan.

Hälle Saaronis ei kukkaist löydy
Ihanata niin kuin ruusu tuol,
joka neidon kaulas myhäileevi,
kuni viitta maahan autuuden.

Salasilmäyksen impi heittää
Kohden nuorukaista, matkan pääs,
sormens suutelevat liinan solmuu,
tuli hänen poskillensa käy.

Yrttitarhas naisten joukko kulkee,
äänetönnä impi astelee
ja kun haastelee hän, toisialla
toki kuleksivat aatoksens.

Senpä näyttää hänen huultens hymy
suloinen, täys lemmen hekumaa;
niinpä hymyileevi sielu taivaas,
pyhää kirkkautta hengittäin.

Kuminul viherjällä joukko seisoo
alat riemusasti haastellen,
mutta äänetönnä impi seisoo
poskilt kiharians viskellen.

Katsahtaa hän säteilevil silmil
avaruuteen sinikorkuuden,
otsa loistaa niinkuin pilven kiire
tämän kauniin aamun paistehes.

Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros
koivun kruunut sateen ravistaa,
impi ihanassa itkus hyrskyy,
tannert kyyneleillä kastellen.

Kyselevät armaat kumppaninsa,
miksi neito nuori itkuun käy,
mutta hymyten taas seisoo neito,
poskilt kiharians viskellen.

Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,
jota katsahteli nuorukain!
Siirtyisikö hänen muistost hetki,
koska impi itki kunnahal?

Mutta poistui viimein naisten joukko,
niin myös impi heidän seurassans,
toki leikittelit kerran vielä
vienot sormet ruususolmulla.

Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,
poskil leimui kaino punerrus.
kaksi aamutähtee sillon peittyi
metsän reunaan pilvis ruusujen.

Mutta harhaellen puiston yössä
nuorukainen kauvan käyskeli;
kalliolla korkeel viimein seisoi,
meri aava alla aaltoili.

Vihaisina laineet myrskys riehuit,
temmeltelit tuulen kierrokset.
Kierrokset te armahimman tuulen!
Kaunis myrsky onnen päivänä!

Aleksis Kivi