Korees kartanossa Alma kasvoi,
kauniiks immeks yleni,
isä oli hänel armas, lempee,
äitin hellän Kalma vei.
Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
emon oman helmahan;
emo vieras häntä kasvatteli
kädel kiivaal, ankaral.
Toki leppeyttä ja lempee täynnä
loisti Alman katsanto,
mutta hymy synkee, murheellinen
väikkyi hänen huulillans.
Tyyni oli hän kuin pohjan valo
vuorten kiireil kesä-yös,
lempeä kuin lehdikkäinen saari,
kosk on myrsky vaijennut.
Riensi viheljäinen immen luoksi,
avun, turvan aina sai,
lohdutuksen murheellinen mieli,
armon aina rikkoja.
Metsän huminassa käyskelevi
alati impi unelmis,
katsahdellen silmäl riutuvalla
sineyteen korkuuden.
Mitä mietiskelee kelmee neito,
uneksuen laaksossa?
Miksi riutuen hän katsahtelee
sineyteen korkuuden?
Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
sydämmensä kammioon,
sieltä virtasi vaan lemmen liekki
taivaallisest säteillen.
Pian toki Kalman kylmä tuuli
liekin tämän sammutti.
Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui,
niinkuin päivä läntehen.
Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
hänen kääreit liinoihin,
koristelit arkkkuns kukkasilla;
Tuonen tupaan vietiin hän.
Kirkas oli pyhäpäivän taivas
kirkas päivä helluntain.
Metsä humisi ja linnut lauloi,
koska impi vietiin pois.
Tuli kalmistosta murhejoukko,
eipä impi tullutkaan,
silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
ettei tullut ystäväns.
Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
kauan häntä kaivattiin;
muistellessa kadonnutta haamuu
kyynel juoksi virtana.
Mutta ihana on murhe tämä,
sointoon taivasten se vie,
läpi kyynelsateen lempeest paistaa
toivon päivä armahin.
Aleksis Kivi