Kaukokotihinsa kulkee
pitkin tietä pieni laps’,
ja lähestyvi ehtoo tyyni,
lempeesti loistavat korkuuden tähdet.
Nukkuvi hän väsyneenä
pimeen kuusen kohinaan,
ja sinikorkeuden tähti
on hänen vartians hämäräss’ yösen.
Koska aamu hymyilevi,
tielle lähtee lapsi taas,
ja kotomäki viimein siintää,
siintää sen riippuva-oksaset koivut.
Niin hän ehtii kototuvan:
äiti leipoo pöydän pääss’
ja kultakirkas uuni leimuu,
heleesti aurinko akkunast’ paistaa.
Paistehessa aurinkoisen
kehto seisoo laattiall’,
ja lapsi helmass’ kehtoon istuu
äiti ja aukasee povensa aarteet.
Koivistosta Kotomäen
sisär tulee vihdastost’
ja tuomisia Metsolasta
lapselle äitins’ rinnoille hän kantaa.
Hajahtaess’ vihdan lehden,
kulta-uunin leimuess’
ja paistehessa aurinkoisen
lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.
Ihanasti äitin kasvot
päivän hohteess’ kimmeltää;
hän laulelevi, kuinka lapsi
kulkevi unissaan taivahan maahan;
kuinka kuusen kohinassa
makeesti hän uneksuu,
ja korkeuden tähti tyyni
on hänen vartians hämäräss’ yösen;
kuinka viimein kuumottavi
kototalo kaukanen;
ja on siell’ lehtimajan juhla,
vuorilla valkeat leimuen loistaa.
Aleksis Kivi