Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli
vuorten harjanteilta huminalla kiitää,
pilvivuorii harmait alas kiiritellen
Pimentolan summast maasta.
Hurja leikki onpi taivaan kannen alla:
sumutornii siellä nousee, kaatuu,
koska taistelevat sotasankarit
ja hirveet lohikäärmeet.
Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
lempeen koivun seppele, se kellastunut,
alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
ympär avaruutta, koska syksyn myrskyt
pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
paimen-savu niitun kantoselta töyräält
korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
kiirehtien päivän maihin helteisihin.
Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee
temmellykseen myrskyjen ja sydämensä
urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo,
hengittäen ilman viileätä virtaa,
niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee,
koska pahtehesta pataman hän pääsee.
Uljaasti hän astuu, kultanummen povi
alla kumahtelee; ylös kunnahalle
käyskelee hän vastavirras pohjatuulen.
Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,
josta katse kauas Pohjolahan ehtii;
näkeväsi luulet tarinojen mailman,
siintävän siel Lapin sammaleiset vuoret.
Jalon kartanon myös näet ja sen ympär
halaviston juhlallisen, kumarrellen tuules;
neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,
väikkyilevi halaviston himmeydess,
ruusu kauniin kartanon tän kukkatarhas.
Kenpä poimasee tän ruusun?
Kelle suotiin onni häntä kiinnittämään povehensa?
Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo
tuimas pohjatuules, neidon lemmen voitti.
Lakkaamatta yhdes heidän sieluns käyvät
sekä laaksois että vuotehella pilvein
ijankaikkisuuden sini-tanterella.
Kaunis ruusu halavien hyminässä
päänsä uneksuen alas kallistavi,
unissansa hymyilee ja nuorukainen
pohjatuules kultanummen kunnahalla
ylös päänsä nostaa, otsans kirkkaast loistaa
ja hän lausuilevi houraukses lemmen:
“Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
riehu vapaast ympär poskieni tulta,
puhaltaen kultain kotokartanosta.
Hänen näin mä, terävä on lemmen katse,
niinkuin säde kesäpäivän auringosta.
Neidon näin mä, hämärässä yrttitarhan
korkeen halaviston suojas käyskelee hän
ylkääns muistellen ja keltakiharansa
loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla,
riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
riehu vapaast ympär poskieni tulta,
puhaltaen kultain kotokartanosta.”
Aleksis Kivi