Asui miesi, kasken lanko,
ilosella aholla;
ilon saattoi viertovanko
ja tytär, kukkanen kaunis.
Antoi luonto neitoselle
äänen lahjan ihanan:
laulu kaikui suloselle
tuon hienon koiviston kohdus.
Läksi kerran ruunallansa
miesi kirkkoon kulkemaan,
pirttinsä ja tavaransa,
hän immen haltuhun heitti.
Tämän ryövär korvest huomas
ja hän lausui iloissaan:
“Heittää paimen vienon vuonans
ja susi kaartelee läsnä.”
Sillon työnsä kamalimman
tehdä päättää ryöväri
ja niin vallas murhan kimman
hän kohden pirttiä rientää.
Mutta pirtin akkunasta,
laulu ihmeen ihana
vavahtavi häntä vastaan;
ja seisoo hirveä miesi.
Viherjästä vainiosta,
paimenest, jok’ lampahans
verellänsä kuolost ostaa,
on immen lempeä laulu.
Leimahtelee huhdan vilja,
kultameri hymisee,
koska pauhaa laulu heljä
tuon rosvon synkeän korvis.
Tuuli koivuu tuuittavi
pyhän virren helinäs,
koivu kiireens kallistavi
ja taivas kirkkaana kiiltää.
Mikä lentää tuolla ilmi?
Joutsen lumivalkea?
Ei, vaan kimaltava pilvi
siel laulun kuulee ja seisoo.
Siinä viipyy uros synkee
maan ja taivaan riemuten,
alas katsantonsa lankee
ja elon aamuns hän muistaa.
Muistelee hän muinoist aikaa,
lapsuutensa vainioi,
koska laulu kaunis kaikaa
ja tanner kiikkuvi alla.
Viimein neito huulens sulkee;
ryövär seisoo aatellen,
päänsä vaivuttaa ja kulkee
taas korven tummahan yöhön.
Aleksis Kivi