(albumista “Mansikoita & mustikoita” 2. vihko, 1860)

Tapauksen tahdon kertoo, vaik’ei juuri
ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän:

Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
Kaunisnummen kankahalle.
Korkeet hongat humisivat ympärillä,
päivän loimo länteen kallistui
ja pilvet purjehtelit lumi-valkoisina
sinertäväl taivaal.

Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
puitten välis, lapsi ihastelee;
luulee että hän sen käsittäis ja jättää
uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää
hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.
Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,
rientää häntä etsimään ja etsii tuskal
illan himeydes ympär Kaunisnummee.

Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni
säikäyksest lankes.
Vaitina hän juoksi kanervaista maata myöden:
poski poltti, veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
juoksit otsalt ales.
Se oil sielun myrsky, joka äänetönnä ärjyvi ja polttaa.
Vimmasta hän pyörtyy, mutta äitin-lempi
iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi
ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.

Mutta koska illan hymyilevä lamppu
sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä
kummastuneena ja sydämessä pelko.
Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,
astelikin ahkerast, mut joutui aina
samaan paikkaan, josta vasta lähti.

Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;
itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.
Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,
kääri hänen helmoihins ja ilons
muuttui niinkuin vaisuks unen-nääks.

Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,
että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
posken polttoo.
Kelmeys nyt kaunis väikkyi
kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,
jossa valkeni jo päivä, sillä pian
Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär’.

Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;
mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
kävi onni-autuu’n hymisevä tuuli,
hieno niinkuin louna-tuuli,
joka, tultuansa yli vilja-pellon,
lähenevi meitä viherjäisel niitul.

Aleksis Kivi