Tyyni oli yö ja pilvetön
ja kuuton yöseen taivas.
Ulos läksin minä käymään;
arveskelin, mihin tieni tarkoittaisin,
itään, länteen tahi vaaleahan pohjaan,
jonka vuoril kohta syleilemään käyvät
toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.
Asetinpa askeleeni vienoon viitaan,
jonka helmas niittu kastehinen kiiltää,
viherjäinen, keltakukitettu niittu.
Armas vainio päin luotehetta kaatuu,
tuonne, jossa kohoo taivaan partahalta
ahot korkeet ylös, huhdat laiholliset
rintehellä sinihaamottavan mäen.
Kohden ilmaa sitä niittu lempee kaatuu
laakea ja sileä kuin järvi tyven.
Toki; yksi hänen poveansa varjoo,
koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;
siihen kerran nousnehena,
siihen kerran heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.
Korkealle koivu tutkaimensa nostaa,
kaikkialle oksans levittää hän ympär,
mutta ranka, kuni valtahinen pylväs,
mahtavana alas syvyytehen tunkee.
Rauhan armas kuva rauhan tanterella!
Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä.
Hetken astelin ja ehdin vainiolle,
suojaan lempeen koivun.
Siinä kauvan seisoin
äänetönnä äänettämäs yössä;
vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin
tyynehenä kuin tää yö, tää niittu.
Hengitystä povestani en mä kuullut,
kuullut en mä lehden liikahdusta koivus
mutta usein, täällä vallitessa rauhan
rinnassam ja kaikkialla ympärilläm,
rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa,
kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni
meille hiljaisuuden kaaoksesta.
Tarkemmin me korvam teroitamme
kuultelemaan – kaikki vaiti;
toki ääni äänettömyydessä kaikuu;
mutta mistä?
Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä,
sen myös tiesin hetkel tällä.
Eihän tullut semä idäst eikä lännest,
tullut ei se syvyydestä eikä taivaan korkuudesta,
vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust,
kastehena alas korvahani väikkyi.
Oilko enkel vieno yösijalle käynyt
ihanaiseen lehtikehtoon?
Uneksuiko siellä unta lemmen hän
ja haasteliko unissaan hän lemmen kieltä,
jaahatellen?
Mutta eipä sanat unen hourehena
hänen huuliltansa käyneet;
häiriöttä mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.
Siinä hetken mietiskelin,
kuultelin mä alla koivun rauhaisena kesä-yönä.
Mutta silmäni tok’ vihdoin ylösnostin,
luoteisehen loin pois varjovista lehdist;
mutta kauvan seisoin hämmästynnä
nähtyäni kuvauksen kumman.
Tämä oilko mielihoureen synnyttämä,
tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?
Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon
hartioilla seisoi äkist ihmeellinen,
kallioinen tanner, himmeä ja hieno.
Etähällä ilman rannalla se väikkyi
pyhä tieno myhäellen salaisesti.
Kuitenkinpa ilmiö mun silmihini
selkeästi peilaellen muotons näytti,
niinkuin eteheni maalattuna kaikki.
Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset
kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil
tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi,
tummanviherjäinen taivaanyrtti.
Mutta huomaa mikä ihanainen loiste !
Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä
kultavalo sädehtien yössä paistoi
kirkkahasti vuoren hämäräisel pohjal.
Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!
Mutta ylähälIä vuorten kukkuloilla
päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari,
kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet
seppelinä talven taivahalla päilyy.
Mutta kelle suotiin asunnoksi
tieno ihmeellinen?
Kuinka rakennellaan
kesä-yöseen himmeässä maassa?
Tahi onko asujaimista se tyhjä?
Eihän ole tyhjä ihanainen saari
asujaimista ja heidän ilostansa,
onnestansa sini-vuorel kaltevalla.
Siellä olentoja näin mä komeoita,
kauneita kuin jumalien heimokunnast.
Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui
hämärässä vuoren tummal pohjal
kultakajasteessa taivaanyrtin lehden.
Heljä puhtaus ja povessansa sointu
heille hekumansa kallein aina;
tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi
ilo uneksuva heidän kasvoillansa.
Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin
oli heidän kasvojensa tyyni loiste,
koska katsahdit he juhlalliseen leimuun,
joka suloisesti kaukasuudest paistoi,
kuni valtahinen, kimaltava tähti
kiilsi monimuotoisilla säteillänsä.
Sinne heidän silmäns alat mieluisasti
kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.
Toki; mitä kaikki tämä?
Mikä tieno, mikä lumouksen saari?
Tämä kansa, joka äänetönnä oljentelee vuorel?
Mikä säteilevä valkeus tuo tähti
kummallinen kaukahalla, jonka puoleen
heidän kasvons aina autuina kääntyy?
Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin
kuiskaavan mua korvahani lehtein kohdust.
Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:
“Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa
tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril,
onpi odottavain lasten maa ja taivas.
Eihän toki tämä taisteleva maamme,
siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää;
eikä ol se päivä valo pyhäin miesten,
joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa.
Näet sinä vartomuksen tumman portaan,
hurskahitten sankarien rauhansaaren,
joiden elonaamu täällä syttyi,
joiden päivä puhtahana synnin pilvist,
sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden,
ennen ilon sanomata kuultuansa.
Tuossa heidän maansa, asuntonsa,
siinä vuosituhansien kiertoessa
vuottavat he päivää suurta,
jona kerran kutsuu heitä kotimaansa torven ääni
ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar,
uloslähtee heille toivon valtakunnast.
Mutta aatokses mä arvelevan kuulen:
‘Eikö vartoomisen kauvalliset hetket,
eikö aika yhtäpintahinen aina
toki ikävyyden synkeyttä saata
heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?’
Niin sä kysyt, mutta huomaa:
tyynihinä autuuttamme vissiä me odotamme,
ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen.
Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii
vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.
Hetket, päivät, vuodet kiitää – ja, mi ihme?
Kodon pyhä vainio on edessämme!
Uskoa me emme voi ja toki uskom,
suloisessa häiriössä viehkeilemme,
silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme,
viehkeilemme kuni lapset pienet.
Myhäellen ympärkäännymme ja käymme
takasin taas harhailemaan metsän yöhön,
tielle kerran tullessamme käytyämme,
mutta välehen me kiirehdimme jälleen
kohden maata miekkoisien.
Kuuluu pauhu,
pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm –
ennen kuultu!
Ja me kuni liepeet haamut
astelemme, ihanasti kainostellen,
kodon kumiseval tiellä.
Sydämemme riutuen nyt muisteleevi:
kaikki ennen ammoin nähty!
Mutta vastaan meitä rientää
lehden vienot immet lehtiseppeleillä
viilehillä kaunistaen kiharamme.
Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee,
jalosti me sisäänkäymme linnahamme
komeahan; autuus kulmillamme paistaa.
Mutta niinpä aikaeli matkamiesi
leikitellen liepehillä kotoniitun,
ilon vuosikymmenen taas vieriessä.
Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla,
odottaissa, tuliloimoon katsahdellen.
Sydän helläst huutaa: ‘herraus, jo joudu!
Mutta heti rientää lausumahan taasen:
‘Viivy toki, viivy, onnellisna varron!’
Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää
uneksuen lehtein suojaan; pian taasen
peitostansa ylös katsahtaa hän
otsal leimuval päin valkeutta kallist
ja niin posken kajasteessa kelmeässä
ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.”
Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin,
kuulin hienon hyötökoivun hämärästä.
Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli
aamutuulen virtaan, joka suloisella
hyminällä päivän sanomana riensi
ilmast koillisesta.
Pian aurinkoisen tuliviilu ylös taivahalle nousi,
sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat,
yöseen armaat haamut luoteen partahalta;
ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.
Aleksis Kivi