Uneksumisen nyt kertoo tahdon,
joka muistostain ei pakene;
vielä kosk se aatuksiini johtuu,
päädyn ihmeellisiin tunteisiin.
Näin oil unelmani: Kaukamaissa,
vierahissa yksin harhailin,
kävin vuoret, kävin pimeet laaksot
tietämättä mihen tarkoitin.
Muistui viimein mieleheeni aika,
minkä vietin kototantereil
seuras armahimman nuorenimmen;
povel viattomal vietin sen.
Sillon ikävyys kuin iltapaiste,
vuorten jyrkis syksy-iltana,
sydäntäni raskahaasti painoi;
immen luoksi tieni käänsin taas.
Astelin mä vaivaloista tietä
neidon kirkkai kasvoi kuvaillen;
hän oil valkeuden haamu ylhäält,
jalol otsal maata polkien.
Illan tulles kodon portaal seison:
allamielin impi laulelee
majas yksinään ja viskeleevi
laattialle lehtii helmastans.
Akkunat hän koristelee kauneiks
tuomenkukkaisilla tuoksuvil,
oksil pihlajan ja engelmillä,
alat kiirehtien ankarast.
Huonees vallitsee nyt rauhallinen
pyhä-aaton ehtohämäryys,
aurinkoinen lempeest katsahtaavi
lännen lehtimetsiin vaipues.
Allamielin impi lauleleevi,
pukee päällens niinkuin matkahaan,
miehustallens esiliinan solmee,
huivin päähäns, kiirehtien ain.
Miksi levotonna, kaunis impi,
mikä kiire ilta-askareis?
Tässä olen kaukaisilta mailta;
riemuten sua taasen katselen.
“Immen lähtöhetki onpi tullut
mutta ennen kuni siirryin pois,
tahdoin kammiosi koristella,
lehditellä valkeen laattian.”
Miksi jätät sinä kammioni,
miksi lemmittysi entisen?
kyselin mä murheellisel mielel
immeltä, jo valmis lähtemään.
“Miksi himeys nyt otsallasi,
joka ennen puhdas, kirkas oil?”
Niin hän kysyi äänel vakavalla,
hälle vastaukseks lausun mä:
Metsis autioissa vaeltelin,
pensastoissa orjanruoskist täys;
tuulen murheellinen ääni laaksois
sydämmeni kovin synkisti.
“Puhtautta korkee taivas tahtoo,
puhtaus on lemmen asunto.
Lias lammikon ei ruusu kasva
eikä saastaisuudes rakkaus.
Tahtoisitko lemmen maljast nauttii
jumalien suosimana tääl,
olkoon mieles puhdas niinkuin lumi
tunturille vasta lankenut.
Toki ei niin lieto, häilyväinen,
tuulen tuiskahtais se kiitää pois,
mutta luja niinkuin pohjan tähti,
luja, seisova ja kirkas ain.”
Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen
eron hetkes mielel synkeäl:
ijankaikeksiko erkanemme
joutumatta yhteen kerran viel?
Vastasi hän katseel kostealla:
“Tuhansien vuotten mentyää
toinentoistam vastaan hymyilemme,
ja kosk yhteentullaan, syleillään.”
“Impi, mikä hirmuhinen aika,
aika pyörryttävän kauvallii’n!
Tuomitse mua vuosi tahi kaksi
seurastasi oljentelemaan.”
Aleksis Kivi