(romaanista “Seitsemän veljestä”, 1870)
Rajamäel korkealla
asuu pariskunta,
aarjoitellen virkaa viisi,
ammattia monta.
Mikko, ukko viltti-hattu,
kuoharina kulkee,
usein pelimiehenäkin
laattiata polkee.
Kantelee hän, kauppailee hän
pikipalleroita,
katsoo kaivot, sulkee veret,
vallan kiltti noita.
Kaisa, akka nuuskanaama,
imeskelee sarvee,
askarrellen saunanlöylys,
keskel ämmäparvee.
Seuraa heitä poikaa viisi
kaikis matkan vaarois
Heikka, vanhin, ratsastellen,
keppihepo haarois.
Toinen poika, harjastukka,
Matti-nimen kantaa,
mailma nimen “Mörökölli”
veitikalle antaa.
Sitten tulee kaksoispari,
nalliaista kaksi;
nuorimpansa kutsuu Mikko
“Pikkutallukaksi”.
Siinä onpi rykmänttimme
lähtemässä reissuun;
valmihina vankkurit jo
tunkiolla seisoo.
Karsitaan nyt kulkemahan
ylös, alas mäkii,
kuohimahan, kuppaamahan,
kauppoilemaan pikii,
Aisois Kaisa nuuskanaama
itse olla tykkää;
Mikko, purren mälliänsä,
sauval perään-lykkää.
Kuormana on rattahilla
kolme nalliaista,
pikisäkki, sarvipussi,
pientä kaikellaista.
Poika-nallit vankkureissa
kirkkuu kitaa täyttä,
Kaisa heille huutaa, kiroo,
Mikko nyrkkins näyttää.
Edelläpä konillansa
Heikka-poika kaahaa,
Mörökölli viimeisenä
pullorattait raahaa.
Tullaan viimein suureen kylään:
portit räikkyy, paukkuu,
lapset parkuin piiloon juoksee,
koirat kiljuu, haukkuu.
Onpa Mikkoon monen Hallin
syytä katsoo karsaast;
uhattu on Mikon veitsel
lasta piimäpartaist.
Siitä talon koirat reuhuu,
siitä lasten kauhu,
rykmäntti kun Rajamäen
astuu sisään pauhul.
Laattialla lentoo juoksee
Heikka orhins kanssa,
Mörökölli jyrittelee
pullorattaillansa.
Nytpä aika potkauksen
antaa orhi hurja:
pirstaleiksi Köllin rattaat,
möräämähän kurja.
Tuima Kaisa tunkiolta
ruoskan hirveen tuopi,
jolla Heikka-peijakasta
ankarasti suomii.
Mutta tuolla kaksoispari
kiskoo tukkanuottaa;
heitä taasen vuorostansa
Kaisan hulja suoppaa.
Heikka voihkaa, Kölli mörää,
rääkkyy nalliaiset,
Kaisa huutaa, lyöden jalkaans:
“Peikot, Mustalaiset!”
Voittaisipa kirku tämä
kurjet Pohjan soilla,
voittais juoppo-vaihettajat
hevosmarkkinoilla.
Mutta sana kulkemahan
eipä ollut myöhä:
tullut onpi Kuppa-Kaisa,
Hemmon sauna ryöhää.
Kohta ämmii sauna täysi
joka ilmast neljäst;
mailmat kumoon juttelevat,
sata sarvee seljäs.
Kaisan huulet massahtelee,
napsuttelee kirves,
Kreeta-muori Kaisan kynsis
juttuu hampaat irvis.
Mutta tuolla tarhan puoles,
mikä pauhu? Heisaa!
Kyltät, kaltit saarnailevat,
pikku-porsaat veisaa.
Miksi kyltät rähisevät?
miksi naskit kirkuu?
katsos: läätin oven alla
Mikon veitsi vilkkuu.
Hyvin Mikko kaikki teki,
Kaisa hyvin kaikki;
sitten akka niinkuin ukko
harjaisia naukkii.
Sitten taasen kulkemahan
kohden kylää toista;
Mikko, aina lysti-poika,
lähtömarssin soittaa.
Aisois Kaisa nuuskanaama
itse olla tykkää,
Mikko, purren mälliänsä,
sauval perään-lykkää.
Tuollapa jo retkeilevät
uuden pellon alla,
koirat heitä saattelevat
kiivaal haukkinalla.
Nallit vinkuu, Kaisa kiroo,
mörää Mörökölli,
Mikko koirii kivittelee,
santa tiellä pöllyy.
Mutta viimein loppu tulee
hirveest pauhinasta,
kotihin jo koirat käyvät
joukkoo saattamasta.
Loppunut on lasten tuska,
kurjain itkuhyrsky,
koska onpi ohimennyt
Rajamäen myrsky.
Kerran viel tok rähinätä
Korppimäelt kaikuu;
ukon-ilma pakeneva
taivaan reunal raikkuu;
Niinpä hirmurykmäntistä
laskettelin laulaa;
aika onpi kastamahan
lauluniekan kaulaa.
Aleksis Kivi