Tieän mä oluen synnyn,
Humalast’ oluen synty.
Humala, Remusen poika,
Piennä maahan pistettihin,
Kyinä maahan kynnettihin,
Viholaisna viskottihin,
Osman pellon penkerehen,
Vierehen Kalevan kaivon.
Siitä taisi taimi nosta,
Yletä vihanta virpi,
Osman pellon penkerellä,
Vierellä Kalevan kaivon;
Nousi puuhun pienoisehen,
Kohti latvoa kohosi.
Niin huhui humala puusta,
Ohra pellon penkereltä,
Vesi kaivosta Kalevan:
“Milloin yhtehen yhymmä,
Konsa toinen toisihimme:
Joulunako, kekrinäkö,
Vaiko vasta pääsiäisnä,
Vaiko jo tänäki päänä?—
Jospa jo tänäki päänä.”
Tuosta kohta koolle saivat,
Ja tulivat toisihinsa;
Västäräkki vettä kantoi
Kerkeän kesäisen päivän,
Punalintu puita pilkkoi,
Tianen pani olutta.
Hyvin se tianen tiesi,
Osasi oluen panna,
Vaan ei tiennynnä nimetä.
Kissa virkkoi kiukoalta,
Kasi lausui lauan päästä:
“Olut on oikia nimensä,
Hyvä juoma hurskahille,
Paha paljo juonehille;
Hurskahat ilottelevi,
Hullut tappeloittelevi.”
Tianenpa pieni lintu,
Varpunen vähävarainen,
Kutsui paljo vierahia
Oluille juotaville;
Hyvä oli juoma hurskahille,
Paha paljo juonehille:
Pani se hullut huiskamahan,
Mielipuolet meiskamahan.
Tianenpa pieni lintu,
Varpunen vähävarainen,
Ei voinut kotona olla,
Piti metsähän paeta.