Illalla istuttiin istumella,
Murehest’ ei mitänä tietty;
Va rallalla ra, va ralla ralla ra,
Murehst’ ei mitänä tietty.

Nuori mies sai sitte kirjasen,
Ett’ oli kultansa sairas;
Va rahalla ra jne.

Kävi hän sitte kammariin,
Puki siellä parahimmat vaatteet.

Meni hän sitte tallihin,
Siell’ oli valkia ruuna.

Otti hän kultaisen satulan,
Hopiaisten solkien kanssa.

Satuloitsi valkian ruunansa,
Sitoi ne hopiaiset solet.

Läksi hän sitte ajamaan,
Ajoi seitsemän peninkuormaa,

Yhtenä kauniina kesäisenä yönä,
Kun moni makiasti nukkuu.

Tuli hän viheriähän lehtohon,
Kuuli kun lintuset lauloi.

“Mitä te linnut niin suruisesti
Täällä nyt lauleletta?”—

“Sitäpä linnut me suruisesti
Täällä nyt laulelemma:

Sairas on nuoren miehen morsian,
Kohta jo kuollaki taisi.”

Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Kuuli hän kellojen soivan.

Kysyi hän kellon soittajalta:
“Kellenpä kelloja soitat?”—

“Kuollut on nuoren miehen morsian;
Sillen mä kelloja soitan.”

Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Näki hautoa kaivettavan.

Kysyi hän hauan kaivajalta:
“Kellenpä hautoa kaivat?”—

“Kuollut on nuoren miehen morsian;
Sillen mä hautoa kaivan.”

Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Tuli appensa kartanohon.

Näki hän ruumiin liinattuna
Makaavan lautojen päällä.

Ne posket ennen ruusunpunaiset
Olivat nyt valkia kun liina.

Katseli kalvehia kasvoja,
Ja valkehia poskia kanssa.—

“Ne oli ennen ruusunpunaiset,
Nyt ovat ne valkia kun liina.”

Rupesi hän sitte itkemähän,
Itki seitsemän vuorokautta.

Seitsemän vuorokautta itkettyä
Kuoli hän kaheksannella.

Kuollut se sitte hauattihin
Kuollehen morsiamen viereen.

Siellä he lepeävät vierekkää,
Heräävät taivaassa kerran;
Va rallalla ra, va ralla ralla ra,
Heräävät taivaassa kerran.