Tuo soria Saaren neito,
Saaren neito, Saaren kukka,
Läksi piennä paimenehen,
Lassa lammasten ajohon,
Ison polven korkunaissa,
Emon värttinän pituissa.
Pani kullat kulmillensa,
Sinilangat silmiltensä,
Päähänsä hopialangat,
Vaskilangat varrellensa,
Istui maahan mättähälle,
Vaipui varvikkosalolle.
Varas katsoi varvikosta,
Mies vihainen virviköstä;
Tuli varas varvikosta,
Mies vihainen virviköstä.
Otti kullat kulmiltansa,
Sinilangat silmiltänsä,
Päästänsä hopialangat,
Vaskilangat varreltansa.
Neiti parka itkemähän,
Vaivainen valittamahan,
Meni itkien kotihin,
Kallotellen kartanolle.
Iso katsoi ikkunasta,
Emo aitan rappusilta:
“Mitä itket piikueni,
Nuori neitonen nurajat?”
“Sitä itken maammoseni,
Sitä taattoni nurajan,
Tuli varas varvikosta,
Mies vihainen virviköstä,
Otti kullat kulmiltani,
Sinilangat silmiltäni,
Päästäni hopialangat,
Vaskilangat varreltani.”
“Elä itke piikueni!
Mene aittahan mäellä,
Siell’ on kirstu kirstun päällä,
Arkku arkulle yletty,
Aukase parahin arkku,
Kimmahuta kirjakansi,
Ota kuusi kulta vyötä,
Seitsemän sinihamoista,
Sio silkit silmillesi,
Katso kullat kulmillesi,
Pane päällesi parasta,
Kaunehinta kaulallesi,
Ripeintä rinnoillesi,
Valkeinta varrellesi;
Tulet aitasta tupahan,
Sukukuntasi suloksi,
Heimokunnan hempiäksi,
Menet kirkkohon kukaksi;
Nuo sulhot sua kysyvät:
“Kenen kukka, kenen neito,
Kenen morsian mokoma?”
“Saaren kukka, Saaren neito,
Saaren morsian mokoma.”
“Voi, jos mie mokoman saisin,
Mie tuota hyvin pitäisin,
Sylissäni syötteleisin,
Käsissäni käytteleisin!
Voi, jos mie mokoman saisin,
Kun se kävi, kanta välkkyi,
Kun se seisoi, seinät paistoi,
Kun se istui, maa ilotsi!”