Viisastunut

Isä neuoi poikoansa,
Vanhin vaivansa näköä,
Kun kuki sukimojansa,
Itse ilmöin luomiansa:
“Poikueni, nuorempani,
Lapseni, vakavampani,
Kun sulle halu tulevi,
Naia mielesi tekevi,
Tuoa minneä talohon,
Emäntätä etsiellä,
Nouse aamulla varahin,
Aivan aika huomenessa,
Katsele kyliä myöten,
Katsele talo talolta,
Kust’ on savu ensimmäinen,
Siitä naios poikueni.”

Pani poikanen opiksi.
Nousi aivan aikasehen,
Aivan aika huomenessa,
Käveli kyliä myöten,
Katseli talo talolta;
Savun saarelta näkevi,
Tulen niemen tutkamelta.

Kävi tietä, astelevi
Saaren kuuluhun kotihin,
Ilman koiran kuulematta,
Harakan hatsattamatta.

Sitte tultua tupahan
Itse tuossa arvelevi:
“Oisiko tytärtä täällä,
Tämän pojan puolisoa?”

Päätyi neiti leipomassa,
Tyttönen taputtamassa;
Sanan virkkoi, noin nimesi:
“Mikä lietki miehiäsi,
Ku kylän kävijöitäsi,
Tavatta tupahan tullut,
Neion etsohon nenättä;
Ellös konsana Jumala
Luo kotia koiratonta,
Kasitonta karsinoa,
Pihoa harakatonta,
Lapsitonta ikkunoa!”

Niin poika sanoiksi virkki:
“Miss’ on taattosi sinulta,
Minne mennyt maammosesi,
Kanssa kaikki muut imeiset?”

Tyttö saattavi sanoa,
Neiti varsin vastaella:
“Taattoni talon pihalla
Eestakaisin astelevi;
Maammo parka paimentavi
Mennehen kesän kisoja;
Veikkoni ve’en varassa
Vähäll’ äiän ottelevi.”

Läksi poikanen kotihin.
“Jo mie kävin, taattoseni,
Kävelin kyliä myöten,
Katselin talo talolta,
Varahaisinta savua:
Näin mä saarella savusen,
Tulen niemen tutkamessa,
Menin mie sihen talohon,
Eikä mua koirat kuultu,
Eikä haukkujat havattu:
Kysyin tyttöä talosta.”

“Oli tyttö leipomassa
Noin se varsin vastaeli:
Ellös konsana Jumala,
Luo kotia koiratonta,
Pihoa harakatonta,
Lapsitonta ikkunoa;
Mikä lietki miehiäsi,
Ku kylän kävijöitäsi,
Tavatta tupahan tullut,
Neien etsohon nenättä!”

“Kun sitte kysyin tytöltä
Missä taatto, missä maammo,
Missä kaikki muut talosta?
Noin se saatteli sanoa,
Noin varsin vastaella:”
“Taattoni talon pihalla
Eestakaisin astumassa,
Maammo parka paimenessa
Kesän mennehen kisoja,
Veikkoni ve’en varassa
Vähäll’ äiän ottamassa.”
“Niinp’ on niin sanoi mokomin,
Niinpä mieletön pakisi.”

Tuon iso sanoiksi virkki:
“Itse siulla poikaseni
Ei ollut älyä äiä,
Eikä paljo mieltä päässä,
Sentähen sanoi sinua
Tullehen tavattomasti,
Kun ei koira kaukkununna,
Harakka hatsahtanunna,
Lapsi eellä ilmottanna,
Kasi pyyhkint kasvojansa;
Tahi kun oisit sintsissäki
Eellä niistänyt nenäsi,
Siit’ oisi tyttö ennättänyt
Panna päällensä jotai,
Ei oisi nähty leipomassa
Paljahalla paiallahan.
Kun sitte sanoi olevan
Taattonsa talon pihalla
Eestakaisin astumassa:
Taatto pellon kynnännässä;
Maammosensa paimenessa
Kesän mennehen kisoissa,
Silloin maammonsa makasi
Lapsisaunassa samassa;
Veljensä ve’en varassa
Vähäll’ äiän ottamassa:
Veli veellä onkimassa.
Jo tuon näen kyselemättäi,
Arvelen anelematta,
Saat siitä valitun vaimon,
Sekä mielevän miniän;
Mene sie sihen talohon,
Tuo minulle minnä siitä!”

Meni toiste, toi miniän,
Sai tarkan talosen vaimon.
Sitte ensi-iltasella
Virkkoi nainut naisellehen,
Kuiskutteli kullallehen:
“Mi lie tullut taatolleni,
Kuka kummanen isolle?
Kahen tietä käyessämme,
Palatessamme palolta,
Oli kun mennyt mieleltänsä,
Äsken puuttunut älyltä.
Noin sanoi iso minulle,
Noinpa lausui laittomia:
Jo oisit jaloki poika,
Kun mulle jalan hakisit;
Jo oisit jaloki poika,
Kun tekisit tien lyhemmän;
Jo oisit jaloki poika,
Kun käteni katkoaisit;
Jo oisit jaloki poika,
Kun panisit pääni poikki.”

Nainen arvasi asian,
Kysyi kohta mieheltänsä:
“Tokko teit mitä aneli,
Mitä käski ja kehotti?”

“Kuin nyt kummia kyselet,
Kuinka taisin kumminkana
Saaha jalkoa isolle,
Tehä tietä lyhemmäksi,
Taisinko katkasta kätensä,
Eli panna päänsä poikki.”

“Oisit tainnut, oisit tiennyt,
Kun oisit oikein älynnyt.
Saua jatkoa jalompi,
Tarinoiten tie lyhempi,
Kinnas jatkona käessä,
Korkona kypäri päässä.
Sanan voimaton pitävi,
Tarinoivat tienkävijät,
Vaikia kesällä kinnas,
Läyli lakki lämpimällä.
Leikkoa ukolle saua,
Se hänelle jalka kolmas;
Tarinoitse tietä käyen,
Se hänestä tie lyhempi;
Ota kintahat ukolta,
Sillä katkaset kätensä;
Ota lakki päälaelta,
Sillä lasket päänsä poikki.”