Ihmiset elävät tiukasti tuntien rajoissa. Syövät ja nukkuvat kellonsa komennon mukaan. Tekevät työtä määrätunnit. Tuntien tahtiin ilonsa elävät.
Minullakin kello on seinälläni, mutta se riippuu mykistyneenä.
Vuosia sitten tahallani jätin sen vetämättä. Sen tapoihin näet tuiki tuskastuin.
Se valehteli: ajan tunnein se jakoi tasamittaisin aivan —kuin muka olisi aika aamusta uuteen aamuun joka kerralla yhtä pitkä, kuin ei muka oiskaan tämä tunti tuhannen kertaa tuota ikuisempi.
Niin valehteli kelloni mun.
Ei valehtele enää.
Saa riippua seinällä joutilaana.
Saavat ruostua rattaat.
Mitä tunneista minä!—
Kai jossakin … jollakin lienee tarkempi kello, jonka mukaan minulle elämäntunteja jaetaan.
Uuno Kailas