Maa viileydellä ja tuoksulla siunataan. Ahoaukeilla suolaheinästä punervilla on vaientunut siritys heinäsirkkain. Joku paimen jossakin kutsuu karjojaan ja kaiku vastaa vuorilla kaukaisilla.
Viel’ aurinko, lännen ruhtinas, sätein kirkkain punas akkunat äsken ja puut sekä portinpatsaat. —On tuokion päästä jo sammunut silmä sen, joka hetki se veristyy yhä himmeten. Avaruudessa kuin surusaattona pilviratsaat käy tummina, verkalleen, tulenliekki-harjoin.
Veet tyyntyen odattaa syvin, selvin varjoin. Käy tuuli vielä leyhkinä lyhkäisinä, pian rinnemetsiin uupuen lennostaan. Pajut rannalla muistelevat salamyhkäisinä, mitä laine kertoa ties kotarantaa kaartain meren kaukaisimmilta ääriltä tullessaan.
Syvä rauha ja hartaus käy joka kukkulan saartain, meren yllekin laskeutuin sekä laaksoihin. Hedelmöittävä on jo sen siunaus hiljaisin. Tätä onnea kaipasi helteen hetkinä maa, joka taivasta päin ilouhrina suitsuttaa nyt kaste-rukouksia parahiltaan.
Näin tuntenut et sinä ennen milloinkaan, miten rauha ja hartaus käy yli kaiken maan. Pois huulilta kuolee nyt joka kysymys, syvin kieles on pyhä äänetipysymys: mitä ennen ei, nyt silmäsi näkevät.
Kuin ois ajan, luonnon keskipiste tässä. Kuin ois mua liki, kuin sydäntä kiertämässä suvet menneet kaikki, myös menemättömät.
Uuno Kailas