Vanha, pikkuruinen mummo kävelyllä suuren, mustan rotukoiran myötä.
Varmaan vanhan vaivalloinen kulku tuntui nuoremmasta liian verkkaiselta, tai lie mikä mielen puuska ollut,— päätä käänsi se ja ilmaa nuuski, haukkui, sitten lähti hölkkäjuoksuun tietä pitkin. Mummorukka voimattomin käsin ketjun kiristyvän päässä teki tenää, mutta vastustuksen turhaks nähden pian myöten antoi vahvemmalleen.
Puistotietä siinä mennä vilistivät uljas rotukoira kiiltokarva, sekä vanha, pikkuruinen mummo, —jälkimmäinen tosin, kuten näytti, onnettomana ja vastahakoisena.
Anteeks suotaneen, jos hymyilimme. Meistä muista moinen promenaadi oli kielttämättä hiukan hupainen.
Tulin myöskin arvailleeksi syytä rotukoiran epähienoon käytökseen, —ilman syytä eihän unohtaisi jalosukuinen ja hyvin kasvatettu koira sopivan ja säädyttömän rajaa. Ehkäpä se tahtoi rientää tapaamaan jotain vanhaa, hyvää tuttavaansa. Mut en nähnyt muuta kunnon koiraa. Tosin joku ruippa, vääräsääri, pienen pieni piski tallusteli jonkun ikäneidon hameen kuuluvilla. Otus sellainen nyt oli sentään ylimyksen ystäväksi liian kehno.
Silloin huomasin: nyt kevät oli.
—Miksei kevät olis koirillakin…
Uuno Kailas