Kesken kesää syksyn valju valta;
hohkaa kylmän henki kaikkialta,
hallatuulen hammas luihin puree,
metsä, järvi murheellisna suree,
saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
puhuu kuolemaa jo puiden tohu,
uhkaa kadotusta korven kohu,
aalto lyijynraskas rantojaan
huuhtoo ikuisilla huulillaan.
Viiltää veno kesken luonnon karun;
vana kertoo orvon onnentarun,
joka tuskin päästen päivänkukkaan
kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan,
vaan ei sentään elämästä laannut,
vaikk’on vuosia jo maassa maannut,
kulkee kummitellen ihmismaita,
muistaa aikojansa autuaita,
joskus laikahtavi laulamaan
kylmin rinnoin kevätriemujaan.
Saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,
tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy;
ah, ne päättyi elon juhlapäivät,
autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät,
pulmain päästely ja kummastelu,
kunne joutunut on lapsen lelu,
mietiskely, miksi inehmoin
elonlangat niin on, eikä noin.
Eino Leino