Legenda
I.
Lukukammiossaan hiljaisessa
istuu mahtava Maunu Tavast,
lumitukka, valkoparta vanhus,
kohta mies satavuotinen;
kesäpäivä painuu, iltarusko
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
painuu pää myös suuren Suomen piispan,
mieli haipuvi haaveisiin.
Mitä miettii pyhä kansan pylväs?
Mikä kirja on auki hällä?
Tuumiiko hän uutta alttaria
Turun tuomiokirkkohon?
Taikka tutkii tieteen ongelmia?
Ei, on eessänsä hällä taru
Abaelardin ynnä Heloisen,
heidän kirjeensä hehkuvat.
Kuulkaa, kuinka Heloise haastaa:
“Oi, mua kurjista kurjin vaimo,
onnettomin onnettomain kesken!
Enkö ennen ma seisonut
korkeampana kuin kaikki naiset,
koska korkein ma sulle olin?
Sitä synkempi ja raskahampi
oli onneni lankeemus.”
Kaikuu kautta vuosisatain ääni
vieno, hempeä Heloisen,
haastaa intohimon suurta tulta,
laulaa laulua suitsuvaa,
kuinka lempi kaksi ihmislasta
kesken ankaran, synkän ajan,
toinen suuri sydämeltä, toinen
ajan urhoista oppinein.
Painaa päänsä suuri Suomen piispa,
taasen kirjahan tarttuu, lukee:
“Sillä missä valtias on taikka
viisas mies sinun vertaises?
Missä maassa, missä kaupungissa
juostu ei sua katsomahan?
Mikä ei sua ikävöinyt impi?
Mikä vaimo ei mielinyt?
Mik’ ei kadehtinut ruhtinatar
rakkauttani ylpeätä?
Mikä nainen ylhäinen ei huollut
oisi vuoksi mun vuotehein?
Lahjat suuret oli sulla, jotka
kaikki hurmasi naisten mielet:
lahjat laulun sekä tiedon maine,
kansakuntien kuuluisuus.”
Lukee suuri Suomen piispa. Aukee
uksi, astuvi kammiohon
vaimo vanha, harmaa hahmoltansa,
puku birgitta-nunnan on;
ja hän kaniikkihin katseen heittää,
joka viipyvi kynnyksellä,
ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti:
“Tahdon itseni ripittää.”
Poistuu kaniikki. Mut vaimo vanha
polvistuu kivipermannolle,
ovensuuhun, suvi-illan hämyyn;
piispa häntä ei huomaakaan,
jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin
on jo sammunut päivän soihtu,
vaikka erota ei vanha silmä
enää merkkejä kirjojen.
Outo hälle ei näät taru tämä;
monet istunut pitkät puhteet
sen on ääress’ Suomen suuri piispa,
monet valvonut vaivan yöt,
koska löivät omantunnon tuskat,
koska mielessä muistot nousi
rikoksesta nuoruutensa päiväin,
helmasynnistä rakkauden.
II.
Kerran kukka Suomen aateliston,
suuri, mahtava Maunu Tavast,
hengen jättiläinen, Herran urho,
mies, min on elo moitteeton,
jonka tuntee ajan parhaat, kuulu
kesken Europan tiedemiesten,
tehnyt tuo on Abaelardin synnin,
hänet hurmannut Heloise.
Miehuutensa kukkulalla seisoi
silloin mahtava Maunu Tavast,
katsoi silmä pitkät pilvenrannat,
aatos mittasi kaukomaat,
tehnyt matkan oli Pragiin, siellä
saanut maisteri-arvon, kuullut
Hussin saarnat, lukenut myös kirjat
uskon sankarin Wyckliffen.
Kaikki häntä kutsui kauas täältä,
enin työ elon suuren, runsaan,
mielessänsä monet aatteet hehkui,
laaja löi sydän rinnassaan,
tahtoi hänkin tehdä valkeutta,
nostaa nukkuvat omattunnot,
tunsi voiman kuolla roviolla
taikka hallita maailmaa.
Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi,
missä taisteli miehet, tahdot,
kussa kuulut opin ahjot suitsui,
Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan,
sinne paloi Suomen miehen mieli,
kera urhojen kilpasille,
maihin, missä päivä lämmin paistoi,
kukki kultuuri, ihmisyys.
Silloin syvään huokas Suomen honka,
muistui korkeat kuuset mieleen,
palasi hän kaukomatkaltansa
koissa käymähän isäinsä,
käymään Hämeen Kiialassa, mistä
lähtenyt oli suuri suku,
viipymähän luona veljen armaan,
Hauhon huikean tuomarin.
Ja hän matkas monet maat ja meret,
saapui Tukholman kautta Turkuun,
tapasi hän siellä taaton harmaan:
ollut voutina Kuusiston
oli tuo jo Hemming-piispan aikaan;
vaan nyt vanhana, sokeana
seisoi Turun laiturilla, sulki
syliin poikansa suuren hän.
Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli,
synnyinmaa miten kumahteli
alla orhin kavioiden, näki
Hämeen harjuilta väljät veet,
ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui
Suomen suurilla kankahilla,
ja hän päätyi Lepaan kartanohon,
siellä vieraili viikon, kaks.
Teki silloin suuren surmansynnin
hengen mies valovoittohinen:
näki Anna, Lepaan neiti, hänet,
kauan impeä katsoi hän;
unohtuivat uskon riidat hältä,
vala kirkolle vannomansa,
tunsi, kuinka virtas sydämeensä
veri voimakas Tavastein.
Nauratti hän naisen nuoren. Eikä
silloin kaartunut Ranskan taivas,
humisseet ei silloin Seinen aallot,
päivä paistanut Pariisin,
mutta huokas synkkä Suomen honka,
itki himmeä Hämeen järvi,
koska sortui Heloisen helmaan
Suomen ankara Abaelard.
Meni luostarihin Anna Lepaa,
tuli piispaksi Maunu Tavast,
poika heillä Olaus Magni oli,
tiennyt ei tämä synnystään,
kulki taaton opintietä; juuri
kirjeen hän oli kirjoittanut,
missä kertoi kotiin saapuvansa
bakkalaario-lakkineen.
Häntä vartoi Suomen vanha piispa,
vartoi lapsuuden leikkikentät,
saaret, salmet, niemet, vartoi koko
linna korkea Kuusiston,
Pekka Karpalainen, linnan vouti,
Rankonen, asemiesi myöskin,
enin kenties tytär Karpalaisen,
keltakutrinen Elina.
III.
Mutta kammiossaan hiljaisessa
istuu mahtava Maunu Tavast,
kesken muistojensa muinaisien,
kesken valkean kesä-yön,
kuulee, kuinka Heloise huutaa
kautta aikojen armastansa,
lukee, vaikka erota ei silmä
enää merkkejä kirjojen.
“Peljännyt en loukata ma Luojaa,
sua loukata pelkäsin ma,
sinun tein ma silloin tahtos jälkeen
enkä taivahan Jumalan,
koska peitin nunnanhuntuun pääni;
luulin synninkin peittäväni,
nyt ma olen kurjin kuolevista,
Herra on minut hyljännyt.
Seurasivat rakkautemme muistot
mua äärelle alttarinkin,
kunne kasvot käännän, siellä sinä,
mitä mietinkin, mieless’ oot,
sun on piirtees Ristiin-naulitulla,
sun soi äänesi messun halki,
rukouksessani hartaimmassa
haave syntinen sylkähtää.
Itkeä mun pitäis itseäni,
sentään entistä aikaa halaan,
katua mun tulis kauhistusta,
sentään toivotan takaisin.
Ken mun päästää kuolon kahlehista?
Kristus ei mua kuule enää.
Huokaan riemujani rauenneita
enkä autuutta sieluni.
Kaikki päivät rakkautemme pyhän
nyt mun mieleeni kangastuvat,
kaikki paikat, kussa lankesimme,
hetki hekkuman jokainen,
kaikki, kaikki uudellensa elän,
vuoteessain edes saa en rauhaa,
silloin tällöin liike vaistomainen
ilmoittaa ikävöimisen.”
Lukee Suomen suuri piispa. Vastaa
silloin nais-ääni helähtävä
ovensuusta, hämärästä illan,
kautta valkean kesä-yön;
jatkaa siitä, mihin loppui luku,
vaimo saapunut salaa äsken,
nousee paatiselta permannolta,
hunnun heittävi kasvoiltaan.
“Sua tottelin ma, Maunu Tavast,
vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun,
tein sen näyttääkseni, että olit
herra ruumiini, sieluni.
Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli,
säilyi syntinen sydämeni,
tässä seison, kurjempi kuin ennen,
mutta muistoissa autuas.
Luoja laupias sen tietää, sulta
muuta etsinyt en ma ole
kuin sua itseäsi yksin: sua
pyysin, en sinun omaasi.
Halannut en huomenlahjaa sulta
enkä liittoa vihkilemmen,
sua yksin ikävöitsin, itkin,
en sun arvoas, kunniaas.
Vaikka keisari, maailman herra,
ois mun vaatinut vaimoksensa,
morsiuskammioonsa vienyt minut,
mulle tarjonnut valtikan,
ja ma ollut oisin keisarinna,
kansakuntien kumartama,
ihanampi, ijäisempi mulle
oli olla sun porttosi.”
Ylös syöksee Suomen suuri piispa,
vait on korkea Anna Lepaa;
singahtavat aamuruskon siivet,
hämy mennyt on lyhven yön.
Päivä nuori taivaanrannan takaa,
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
torahtavat torvet kartanolla,
saapuu oppinut Olavi.
Eino Leino