I
Näitkö suuren näkinkengän kerta?
Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren,
jonka halki meren henki puhuu
huminalla iankaikkisella.
Kaunis on, kun kesäpäivä painuu,
kauniimpi, kun syksy puita punaa,
kaunein on se kaikista, kun talvi
kuutamoiset kuurahunnut kutoo.
Mutta meri jäänkin alta jyskää:
“Vaikka vanki, olen vapaa sentään,
pinnan vaan voi halla hyytää, lämmin
viel’ on rintani ja sydän sula.”
Kuulee kaupunki ja kuulee kansa,
nousee, suuttuu, katkoo sorron kahleet,
lainehtii kuin jäänsä luonut syvyys.
Meri jään on alla aatteellinen,
ihanteellinen kuin itse hiisi.
II
Mutta koska meri toimeen ryhtyy,
silloin on se totinen kuin taivas,
teräsharmaa hahmoltansa, synkkä
niinkuin päätös, tehty syksy-yössä,
taikka koston nyrkki, noussut lyömään.
Silloin kautta kaupungin se huutaa:
“Valta vaan on elon riemu. Turhaa
vapaus on, jos vapaa ei saa sortaa,
muita hallita ja muita murtaa:
silloin vasta vapaus on pyhä!”
Kuulee kaupunki ja kuulee kansa,
moni miettii meren äänen mukaan,
tuntee tulen suonissaan ja tekee
niinkuin käskee kansain “pyhä tahto”.
III
Eipä aina aatteen maailmoissa
meri viihdy; loikoo niinkuin laiska
koulupoika taikka pedagogi
leininlyömä auringossa, antaa
päivän paistatella itseänsä,
haastaa haukotellen viisautta,
varmaa niinkuin Salomonin saarna:
“Miksi tehdä mitään? Kaikk’ on turhuus.
Surma seuraa elämää ja elo
kuolemaa kuin vaihtuu vuoden-ajat.
Paras paistatella ruumistansa,
katsoa kuin kalalokki lentää.”
Mutta lokin myös on mieli sama,
saatuansa kyllin syödä ensin,
laskeuu jo vesirajaan, raukee
paaden päähän istumaan ja miettii
kohtaloa koidon purjepurren,
joka aavalta nyt airoin palaa.
Nauraa meri, maa ja taivas. Nolo
vain on soutumiesten mieli. Hiipii
jäykkyys jäseniin, jo herpoo jänteet,
vaikka kaulaa kastetaankin. Kohta
kajutasta kuorsaus vain kuuluu;
vallitsee vain viisauden lepo.
IV
Kerran rantaa kevät-öistä kulki
nuori mies ja nainen; nurmi nousi
lehti puihin puhkes, vieno viri
pyrki etäisien saarten päihin
niinkuin aatos kahden autuahan.
Toisahalla terhen karkeloitsi,
ihalaiset immet aallon heilui,
vieri hämäräisten vetten päällä,
seuloi unelmia uskollisten.
Mutta meren ensi laine lauloi:
“Hetki vaan on pysyväinen. Miksi
kuolevainen kuolemaa sa pelkäät?
Muut’ ei tarkoitusta maailmalla,
muut’ ei elämällä ijäisyyttä:
elää vaan. Ken eli hetken, hälle
saman kertoi päiväperhon lento,
minkä jumalille vuosituhat.”
Lauloi meren ensi laine. Aamun
ensi rusko sattui saarten lomiin,
terhen haihtui, vellamoiset veteen
sukelsivat niinkuin sulkalinnut.
Mutta kaupunki ei tiennyt mitään,
nukkui niinkuin suuri, suuri, tuhma,
sangen tuhma holhoaja, jolta
ryösti aarteen kreivi Almaviva.
V
Meri muita neuvoo mielellänsä,
itseään ei ohjata se osaa,
tahtoo taivahisin nousta, syöksyy
syvemmäksi maata matalata,
ärjyy niinkuin yksisilmä-jätti,
jonka sokaisseet on vieraat viekkaat.
Kiroo julkisia jumalia:
“Miks ei luotu voima niinkuin tahto?
Miks ei tahto niinkuin mielikuva?
Miks ei riemu niinkuin rinnan-kaipuu?
Teko miks ei tehty niinkuin toivo,
ihanuus kuin ikävöimiseni?”
Rinnassansa ristiriitaisuuden
tuntee, sotii, taistelee ja sortuu,
jälleen nousee uuteen ottelohon.
VI
Paistaa meren pohjaan tyynet tähdet.
Meri muuttunut on yksilöksi,
miettii ijäisyyden ongelmia,
kajastellen kaikki lamput taivaan,
suuret, pienet, kunkin koonsa mukaan;
miettii, mutta ymmärrä ei mitään.
Silloin kautta kaupungin se huokaa.
“Hyv’ on heijastella kaikkeutta,
kun on itse kylmä, kolkko, tyyni,
kaunis maata taivaan tähtein alla,
jos on mieli niinkuin taivaan tähti,
jok’ ei tunne eikä tahdo mitään
eikä mitään pyydä maailmalta.”
Harva kuulee meren huokauksen;
mies vain yksinäinen kalliolla
yöhön katsoo, päänsä käsiin kätkee,
syöksyy syvyyteen kuin mykkä kivi.
VII
Mutta satamassa suuri laiva
kilistää jo lähtökelloansa,
siell’ on liike, siell’ on kiire, touhu,
torin poikki rattaat rämisevät,
valot tuikkii, kone jyskää, joutuin
rientää myöhästynyt matkustaja.
Eikä meri enää haasta mitään.
Kaupunki vain humisee. Sen kautta
puhuu pateettinen ihmishenki:
“Mennös laiva, mennös maailmalle,
meri olkoon meidän veljestäjä,
että liittyis yksilöt ja aatteet,
tunteet, heimot, kansat, valtakunnat,
yhdistyisi yhteistuskalliset,
helpompi ois elon kuorma kantaa.”
Vait on meri, varma pessimisti,
kantaa laivat sekä kantaa aatteet,
tekee työtä yhteishyödyn, hymyy
joskus hiljaa, salaperäisesti
niinkuin tukkukauppias, mi istuu
konttorissaan, katsoo kelloansa,
päättää päivällisen odottavan.
Katso! Tieteet kukoistaa ja taiteet,
ihmiskunta edistyy ja aika
siivin siirtyy kohti ijäisyyttä;
meri antaa silakkaa ja suolaa
eikä enää huoli huomisesta.
Eino Leino