“Urhot urhoja sanovi,
naiset naisten nauruloita,
sulhaiset sydänsuruja,
neiet neitihuoliansa.
Mitä sanon ma mies poloinen?
Sanon yhtä neittä nuorta.

Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
Kotkako korean koppoi?
Kyykö pisti kantapäähän?

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
koska koppoi neien nuoren
Simo Hurtta, huono miesi,
itketti ihalat silmät
hukan-hurja-silmillänsä,
puikutti punaiset posket
karhun-karva-poskillansa,
sorteli soreat hapset
kotkan-kouru-kynsillänsä,
riudutti ripeät rinnat
kyyn on kylmällä povella.

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ei oo minussa miestä,
nuolen viejeä vaolle,
kirvehen kohottajata,
sotakeihon kelvollista;
ikä sorti kuulun kunnon,
vaivat voimani vähenti,
murhe murti viimeisetkin.

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ei miestä Karjalassa,
koko suuressa suvussa,
joka kostaisi korean,
kaataisi katalan urhon,
nuolella tai terällä
taikka kirvespohjallakin.

Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät ruhtoi?
Merikö nieli meidän miehet?
Maako mahtavat kadotti?

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ovat elossa urhot,
tupa täynnä miekkamiestä,
lautsat täällä täyttä miestä,
kynnykset kypärällistä,
polvellista portahatkin;
ei kohoa koston keihäs,
satu taivahan salama.

Pois on mennyt Mantsin riemu,
Ilomantsi mailta poissa,
pimeät on pirtit meillä,
pimeämmät miesten mielet,
kun ei kuuhutta kujilla,
päivänpaistetta pihoilla;
kaikki kynnykset kysyvät
kukallista kulkijaansa,
kaikki lautsat laulelevat
heinällistä heilujaansa,
itkevät ahot ihanat
kesällistä keikkujaansa . . .”

Vieri virsi vanhan Mantsin
pirtissä helisevässä,
itku voitti miehen mielen,
painui pää varahan polven;
itki poiat, itki piiat,
itki sankarit väkevät,
impyet enemmän itki,
tytöt tyrski Karjalassa;
helkähtivät miesten miekat,
vainovalkeat välähti.

Eino Leino