Tuop’ oli Äijö yksin-synty,
yksin-alku, yksin-kuolo,
istui pilven paltehella,
katsoi maailman menoa,
lauloi laulun kaikki-öisen
sisimmästä sielustansa,
eikä peittänyt mitänä
tulevaisen polven tulla:
“Uskoin kerran ihmisihin,
en nyt uskone enempi,
ihmiset on ilvesheimo,
paha, karsas, kahlehdittu;
jos joku kohoopi heistä,
sen he iskevät ijäksi,
riemuitsevat rinnassansa:
ollut meitä ei parempi!
“Uskoin ennen ihmisihin,
en nyt itke, en iloitse,
ohi käyvät onnet heidän,
onnettomuudetkin ohitse,
tiedän kyllä kylmyyteni,
en sitä sure, en kadu,
se on voitto taisteloiden,
tulos tappion tuhannen.
“Tein ma kerran ihmisiä
kaavahan oman kuvani,
ottivat minun vikani,
herjasivat herkintäni,
tahdon tehdä toisen heimon,
hiljaisen, varaväkevän,
käyvän maata, merta pitkin
kuin on kärsiväin hymyily.
“Lienkö itse vanha liian,
tullut lapseksi takaisin,
en nyt siedä entistäni,
joskin ymmärrän yhäti;
lauloin hetken heijastusta,
soin huvia, loin kuvia,
haaveksin haluja mielen:
kaikki tuo on multa mennyt.
“On paennut, ei palaja
usko uutten ihmisien,
toivo voittavan totuuden,
rakkaus rajattomimman,
ihmiset on ilvesheimo,
minkä teinkin, sen tuhoan,
luon ma uuden luomakunnan
uuden itseni iloksi.
“Suljen siitä pois inehmot,
kutsun kestivierahiksi
mahdit maasta, vallat veestä,
itseni ikuiset veljet,
kutsun Kimmon kiukahasta,
Kammon kuolon porstuasta,
voimat vangitut vapautan,
alan uuden aikakauden.”
Eino Leino