Mut oli kuin hiihtäjän syömehen
ois syttynyt oudot mielet
ja oli kuin ilmassa kaartuneet
ois korkeat pihtipielet
ja ikkunat
isot, valoisat –
kah, Metsolan linnat jo kangastavat!
Kas, tuossahan Tapio harmaapää
jo seisovi portahilla:
“Ohoh, mun poikani poloinen,
olit jäädä jo suuhun illan.
Käy tupahan,
niin katsotaan,
mitä talossa on sekä tarjotaan!”
Ja Mielikki, metsien muori, vie
minut päähän honkaisen pöydän:
“Syö poikani, pistä piirakkaa,
mut uota kun oltta löydän.”
Kera isännän näin
me istumme päin
ja rauha on suloinen sydämessäin.
Hän haastavi metsien haluista
ja hirvien hiihtäjistä.
Minä kerron suurista kylistä
ja pienistä ihmisistä.
Kuink’ ollakaan,
niin huomataan,
että kumpikin yhtä tarkoittaa.
Ja Tapio tarttuvi kätehein:
“Kun ollaan me veljet ja kuomat,
niin miks emme yhtenä asua vois
kuin yhden Luojan luomat.
Talo riittää kai,
tytär metsän nai,
niin sulla on elo kuin sunnuntai.
On kyllin kystä mun aitassain,
on peuroja, kontioita,
ja metsän tyttäret kirnuaa
kesät meille keltaista voita.
Me syödään vaan,
me juodaan vaan
ja juotua sitten me nukutaan.”
Näin haasteli Tapio harmaapää
ja sitte me kättä Iyötiin
ja kun oli lyöty tarpeeksi,
niin tarpeheksi myös syötiin.
Ja syödessä niin,
me päätettiin,
mikä tyttö se talosta naitaisiin.
Kas, siinähän Tellervo vienosuu
jo tuopilla oltta kantaa:
“Oi, juo’os mun veioni väsynyt,
olut Metsolan onnea antaa.”
Minä oltta join,
hän katseen loi, –
ja niin hän oli minun morsioin.
Ja niinpä jäin minä metsähän
ja mull’ oli metsän mieli.
Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain,
sitä kertoa ei voi kieli.
Minä kerron vaan,
miten Metsolaan,
minä tulin ja kuinka taas maailmaan.
Eino Leino