Astuvat heleän heimon urhot
entis-yöstä esiin,
tulevat taatot tapparoineen,
maammot värttinöineen,
tyttäretkin töineen,
lapset päivänlaskun, jotka
sortui sotakesiin.
Kulkee ylitse kuolon virran
kansaa uutta, kummaa,
hämäräistä, himmeäistä
kohti kuolon rantaa,
antimensa antaa,
kääntyy taasen takaisin
pois porraspuuta tummaa.
Ah, te laskevan päivän lapset!
Ettehän enää haihdu,
ettehän enää menne meiltä
Tuonen tuollepuolen,
taakse huomishuolen?
Eikö jo kerran kansan yökin
valkeudeksi vaihdu?
Eivät vainajat vastaa mitään.
On kuin kimmeltäisi
hymy siellä, kyynel täällä,
peittyy Tuonen lehtoon,
himmetessä ehtoon;
mutta on kuin valojuova
jälkehensä jäisi.
Eino Leino