Hän tuomaripöydästä vietiin pois –
hän, kansan mies,
joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties,
ja oli kuin Suomesta sortunut ois
lujin turva lain,
väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.
Hän tuomaripöytähän istuu taas –
mut hallitsemaan,
hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan,
hän valvovi siinä kuin harmaja paas,
vakavarma niin,
teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.
Kun tuomaripöydässä istuu hän –
ties Suomi sen,
ties valkeat vallat kansojen oikeuden –
valo on hän illankin himmenevän,
tulenpatsas yön,
jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.
Kun äänensä tuomaripöydästä soi –
liet päällä veen
jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen –
niin rauhassa maamies raataa voi,
petos, vilppi vaan
käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.
Siks ympäri tuomaripöydän tuon
lyö kansa nyt
kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt,
ja seisova aalloissa aikojen vuon
pyhä on se paas,
väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.
Eino Leino