Niin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää
nyt päiviin, joita tuskin muistat sa.
Elämä vierii, elonhetket lentää,
mut sama lienet ollut poikana,
Sinä ikuinen poika ja laps,
vaikk’ oletkin valkeahaps.
Hän meist’ on ehjin! Hänen poskiltansa
punertaa aina uusi päivän koi,
hän itse on kuin suuri Suomen kansa,
maineensa vaikka yli maiden soi,
hän meistä on suomalaisin,
myös maailmankansalaisin.
Hän meist’ on sitkein! Tuota nähkää selkää,
tuon päätä, tukkaa, vartta vantteraa,
näette miehen, jok’ ei mitään pelkää,
mi sinuttelee vaikka s-naa;
hän itse on lämmin ja hyvä,
hänen taiteensa suuri ja syvä.
Mut enin häntä katsokaa, kun suuttuu
hän eestä taiteen oman, muidenkin,
hän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu,
hän lietsoo kaikki tuleen, liekkihin,
jos vastustaa joku, lyö
sen maahan ja silmin jo syö.
On hällä huumoria – niinkuin meillä –
mut enempääkin: tulisielu myös.
Se liikkuu suuren taiteen valtateillä,
maa toinen tunnusti jo toimes, työs,
maa suuri ja mahtava, min
jätit saapuessas kotihin.
Rakensi Ranska jo sun voittokaares,
Parisin tähdet loisti taivollais,
kuin Robinson sa itse asuit saares,
lie ollut sullai omat Perjantais,
me tiedämme vain, että tulit,
taas maan tämän lapseksi sulit.
Ja siksi silmääni nyt kiertyy vesi,
kun sinut piirrän sinne maailmaan,
sun poikasydämines, porsainesi
Boulognen metsän tietä kulkemaan,
näen siellä ma sun, näen täällä,
sama aurinko aina pääs päällä.
Me keskipolven miehet: meille suotu
ei Suomi enää yhtä ehjä, uus,
on monet meille ristiriidat luotu
ja mielten, miesten sekasortoisuus,
mut heidän on taiteessa sulo
kuin kevään ja kukkien tulo.
Niin, Ville Vallgren! Mitä täyttänetkin,
sun kauttas kaikki yhteen kuulumme.
Sa mitä näytteletkin, näyttänetkin,
on sentään aina loppusumma se:
Ken kansoille kauneuden toi,
hän maastamme maailman loi!
Eino Leino