Nelilehtisen apilan tullessain
mä löysin karjatiellä,
mut toisen hukkasin rinnaltain
ja siit’ olen murhemiellä.
Sen oisin ma antanut neidollein –
sinä armahin neitokulta! –
Mut tuost’ älä itke, mun impyein,
saat ainoonkin sinä multa.
Kun illan tuulonen tullevi tuo,
niin sille sen aion ma antaa,
se onneni kukkasen impeni luo
niin hiljaa, hellien kantaa.
Ja jospa se joutuis aalloillen,
kun järven poikki se lentää,
niin tottahan lahjana laineiden
se neitoni rantahan entää.
Näin kulki mun kukkani toivoen
ja raittiiksi kuohusta kastui.
Mut nähnyt ei sitä impynen
ja – murskaksi onneni astui.
Eino Leino