(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta)

Tuli kummitus kerran toimistoon –
ihan oikea kummitus, keski-yöllä –
oli toimitus viistänyt viidakkoon
ja tuuminut: Itse toimittakoon
lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!

Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo
ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo
ja hermot jo on päin helkkariin.
Piti puhua Turkuun ja Viipuriin,
myös katsoa maaseutu-lehtien läjät,
nuo kauhun kalpean levittäjät
yli toimiston nuoren pokkulalauman.
Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman,
kun taittaja toi sanan hymyilyllä:
“Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!”

Kuten huomaatte, parhain paikka tuo
ei ollut saapua kummituksen.

Hän kuitenkin tuli ja astui luo,
veti visusti jälkeensä kiinni uksen
ja seisahtui sekä katsoi päin
läpi pääkallo-reikien hirveäin.
Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta;
taas maannut hän maass’ oli kymmenen
vuotta,
oli alkanut luuvalo vaivata poloa,
siks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa,
näin lähtenyt tuost’ oli toikkaroimaan
hän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.

Hän tottunut ain oli efektiin,
näät hän oli mieltynyt teatteriin,
hän rakasti suuria vaikutuksia,
papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia,
käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia,
tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia,
oli kummitus oikea näät, ei väärä,
mut väärä nyt sattui matkansa määrä.

Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa,
ei huutanut, ei edes säikähtänyt.

Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa,
hän saa sanan vastaansa vain: “Mitä nyt?”

“Haa, haa!” hoki kummitus.

– “Mitä siinä niin hahhah!”
sanoi sihteeri.

– “Ois mulla uutinen.”

– “Jahhah,”
sanoi sihteeri, viitaten stenofoniin,
“puhu tuohon, mun täytyy nyt taas
telefoniin!”

Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän,
kun kaikki ma parhaat keinoni käytän,
kun kalistan hampaita vastakkain
ja tanssahtamaan saan sääreni vain.
Voin saarnata myös, voin messuta myös;
totta juukeli, heität ja hellität työs
tai ainakin senverran katsahdat tänne,
ett’ tunnet kuin laukee järkesi jänne
ja lankeat peljäten polvillesi,
pyhimyksiä pyytelet turvaksesi,
tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs,
kadut vaivaista syntistä synnyntääs!

Oli kummitus oikein vihoissaan.

Näät kummitus vaatii kunnioitusta
ja uskoa, maailmankatsomusta,
hän muuten ei kummitus olisikaan,
kukaties mikä ois tai ehk’ei mikään!
Sitä kestäis ei paras prestiisikään,
olis vaarassa varjojen eksistenssi,
koko korkea kummitus eksellenssi,
koko kirkkomaa, koko hautuumaa,
ties Herra, kuin kävis kirkonkaan
ja suntion, piispan ja pastorin
ja kirkkoherran ja kanttorin,
vois tulla hulluksi hippakunta,
ei lautamies saisi enää unta,
ei ehkä korkea raatikaan –
se onnettomuus ois kansan ja maan!

Ja stenofoniin hän uutisen
tuon ärjäisi: “Kummitus toimistossa!”
Ja vartoi nyt vihanhurmiossa,
miten sihteeri vastaan-ottais sen.

Mut sihteeri palasi puhelimesta
ja istui vanhalle paikalleen,
ei mitään merkkiä romantisesta,
hän vaipui vain yhä realiseen,
hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin,
hän heitteli pinkkoja paperikoriin,
mut nähnyt ei vierasta vieläkään.

Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään,
ohi sihteerin silmien luurangon käsi
nyt ojentui: “Olen ystäväsi.”

Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo.
Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo,
kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä
luusormista, mutta peljästymättä,
käsvartta pitkin jo katseensa kulkee,
hän hirviön silmihin katsoa julkee,
tuon tutkia kiireestä kantapäihin.
Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin,
kunis äänellä hieman värvähtävällä –
joka ei ole ainainen tapa hällä –
sanat painavat lausui: “Onko joku?”

Sanat historialliset: “Onko joku?”
Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään,
hän tahtoi avoinna porttinsa pitää
joka mahdollisuuden mahtua sisään,
mut myös ulos, toisia jos tulis lisää.
Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka
hän huomasi, ett’ oli vaaran paikka.

Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan,
hän kalisti harvoja hampaitaan,
näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan,
rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan,
hän heitti säärtä ja sitten toista
ja kumpikin ne oli reumaattiset,
se vast’ oli vilskettä aikamoista,
kovin puuskutti putkensa pneumaattiset,
luut kalisi, löi nivel niveltä vasten,
yli tuolinkin karmin hän säärensä sai,
yli pöytien, hyllyjen arvokasten,
yli tolppojen, saksienkin, huihai!

Mut toimitussihteeri tyynenä pysyi,
papereitansa koki hän varjella vaan,
tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi:
“Eikö käy herra Kummitus istumaan?”

Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran,
hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.

Mut toimitussihteeri katsoi hetken
hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken:
Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla.
Hän stenofonihin mietteissään
nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään,
sanat: “Kummitus toimistossa!” – No jaa,
mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa,
ei “toimistossa”, ei niin, ei niin,
me panemme: “Kummitus hunningolla.”
Voi ottaa sen – pikku-uutisiin!

Eino Leino