Vieras virpi, erämaahan tuotu,
niin ol’ Alma Mater Turun ajan,
kreivin jalon lempeydellä luotu,
pantu työlle kansan kasvattajan;
ja ne soivat Ruotsin rummut, torvet,
koska kumman kuuli Suomen korvet,
ajoi Phoibos kautta Auran rantain
aikaa uutta kilvellänsä kantain.
Tuosta maille Thulen kolkon, loiton
leijui Gratiain ja Musain seurat,
kuuli kultakieltä Orpheun soiton
kohta Suomen karhut, Pohjan peurat,
nousi yöstä valta vanhan Hellaan
maata kaitsemahan kauneudellaan,
saapui viisaudenkin juhlasaatoin,
astui Aristotelein ja Platoin.
Kumma virpi, vihannoiva kukkaa
ihaninta ihmishengen kerta!
Vaikka vainot kaasi kansarukkaa,
vieri virrat kyynelvettä, verta,
sentään säilyit nälän, hallan uhmin,
etkä maata tuominnut sa tuhmin,
maan et voimaa, kunne juures johti:
voimaa nousta jumaloita kohti.
Nousi kansa, vaikka virsin toisin,
kumahtivat kilvet kummun alta,
kulki kuvin uusin, aurinkoisin
korven yöstä vanhan Väinön valta,
samos päästä pitkäin vuosisatain,
hehkui kautta kaikkein hengenratain,
eikä ollut oppi outo meille,
tie ei vieras ihmis-ihanteille.
Oman sielun onkaloista uuden
Suomi tahtoo luoda taikapajan,
suojaks valkenevan vastaisuuden,
jalon jatkajaksi Turun ajan,
kuulla kieltä, mieltä omaa, mutta
aikaa unhottaa ei kadonnutta,
jolloin kansalliset haihtui kaiteet,
missä haastoi kansain tieteet, taiteet.
(6.12.18)
Eino Leino