Keväthaltiatar

Hän tuli mua vastahan vuorilla
kuin taivahan valkea hattara.

Hän tuli mua vastahan laaksoissa
kuin koski, kuin virta vaahtoova.

Tuli niityillä, tuli metsässä
kuin pälvi, kuin viita vihreä.

Kuhun kulkenen, kuhun kääntynen,
näen eloni kerkeän keijusen.

Menen rantahan meren ma myrskyisän:
kuin kimmel jo aalloilla kisaa hän.

Puun alle puistossa istahdan:
hänen kuulen jo tuulessa karkelevan.

Ma istun pöytäni äärehen:
kuin kaiho hän täyttää sydämen.

Kuin leimaus hän siellä jo sisällä on.
mut turha on vangita tunteheton!

Hän toivoja, hehkuja herättää,
mut itse kylmäksi ijäti jää.

Hän kiihtävi lempehen taivaan ja maan,
sen viihdä ei haavoja milloinkaan.

Tulenliekkeihin toiset hän tuomitsee,
taas toiset hän haaveilla huikaisee.

Näin liikkuu, kiikkuu hän hurmaten,
näin läikkyy hän suudellen, surmaten.

Hän, keijutar elämän, kuoleman,
hän, vallatar hämärän valkean.

Hän, velhotar kauneuden kaipauksen.
Sua seuraan, vaan sua usko en.

Sa, haltiatar sulohaaveilon:
Sun heimoas myös oma henkeni on!

Sun luontoas on sävel lauluni:
Sinut siksi se liioin tuntevi.

Eino Leino